Pysyvyys vs. muutos

Jatkan hieman vielä edellisen aiheen tiimoilta. Oma kysymyksensä on suhtautuminen uuteen ja vanhaan. Vanha on nyt arvossaan, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Rakennussuojelu on kehittynyt viimeisen 30 vuoden aikana, kun vanhan rakennuskannan katoamista alettiin pitää ongelmana. Aikaisemmin tällaista ongelmaa ei ollut, oli vain ikäviä vanhanaikaisia puurakennuksia, jotka olivat kehittymisen tiellä. Tämä tuli harvinaisen selväksi  juuri tv:ssäkin esitetyssä Taistelu Turusta -dokumentissa, jossa alalla vaikuttaneet todistivat raa’asta pelistä. Nykyisin suhtautuminen on jopa päinvastainen. Monen mielestä (ainakin) kaikki 1950-luvun jälkeen rakennettu on automaattisesti rumaa. Joidenkin mielestä uudet talot pitäisi rakentaa samannäköisiksi kuin viime vuosisadan alussa.


Onneksi asenteet ovat muuttuneet, eikä purkupäätöksiä tehdä enää yhtä helposti kuin ennen. Mutta kehittyvä ja elävä ympäristö tarvitsee myös muutosta. Uuden ja vanhan yhdistyessä ympäristöön syntyy luonnollista monikerroksellisuutta. Nykyisin uudehkot rakennukset ovat tulevaisuuden vanhoja rakennuksia, joiden kohtaloista luultavasti tullaan vielä käymään vivahteikkaita keskusteluja; mikä on uutta, mikä vanhaa, mikä tarpeeksi vanhaa ja mikä vain vanhanaikaista…


 Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
 
 
 








Tottumiskysymys


Pihalajamäen lähiö Helsingissä on 
ensimmäinen kaavalla suojeltu 
1960-luvun elementtilähiö.

Ainahan on niin, että oman ajan rakennussuunnittelua pidetään arkkitehtipiireissä ajanmukaisena. Erilaisia suunnittelupalkintoja jaetaan vuosittain laadukkaina pidetyille rakennuksille. Palkinnot kertovat nimenomaan ammattilaisten mausta. Kansa tykkää tai ei. Asukkaiden mieltymykset voivat olla aivan muuta kuin arkkitehtikunnan virallinen näkemys. Tästä esimerkiksi käy vaikkapa 2000-luvun alussa rakennettu Vantaan Kartanonkosken alue, joka on asukkaiden suosiossa mutta arkkitehtipiireissä usein moitittu epäaidoksi. Värikäs ja hieman romanttinen tyyli tuo mieleen englantilaistyylisen kaupunkimaisen rivitaloasutuksen, joka meillä on jäänyt harvinaiseksi.



Rakennusmuodit vaihtelevat parinkymmenen vuoden sykleissä. Siirrytään rauhallisesta ilmeestä kulmikkaaseen modernismiin ja takaisin. Kun uutuudenviehätys katoaa, saattaa reilun pari vuosikymmentä vanha rakennus näyttää kuluneelta ja tyyliltään epämuodikkaalta. 1980-luvulla ei tiedetty mitään rumempaa kuin 1960-luvun betonielementtirakennus. Väitän, että vähintään kyllästyneesti suhtaudutaan nyt 1990-luvun haalean mitäänsanomattomiin pintoihin, kun taas 1970-luku on jo muodikkaasti retroa. Jossain määrin jo 1980-luvun puoleltakin löytyy retrostatuksen saaneita elementtejä. Henkilökohtaisesti tunnustan, että mieltymykseni osuu täysin tähän parin vuosikymmenen kaavaan. 1980-luvun lopun klinkkeripintaiset, monimuotoisten ulokkeiden kombinaatiot herättävät mielessäni ainoastaan kysymyksen ”tuleeko vielä aika, joka nostaa tämänkin tyylin arvoonsa?”


Tietenkin kaikkina aikoina on rakennettu sekä hyvää että huonoa ympäristöä. Rakennusten arkkitehtoninen arvo ja ajankestävyys mitataan vuosikymmenten kuluessa. Tietyt rakennukset säilyttävät kasvonsa myös vanhentuessaan. Tällainen ajattomuus on tavoiteltavaa. Toisaalta erityisesti vanhempien rakennusten kohdalla korostetaan, että aikakaudelle ominaiset piirteet on säilytettävä. Erinomaiset suunnittelijat erottuvat hyvistä ja keskinkertaisista kyvyllään suunnitella yhtä aikaa ajatonta ja ajanmukaista.


Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned