Jatkan hieman vielä edellisen aiheen tiimoilta. Oma kysymyksensä on suhtautuminen uuteen ja vanhaan. Vanha on nyt arvossaan, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Rakennussuojelu on kehittynyt viimeisen 30 vuoden aikana, kun vanhan rakennuskannan katoamista alettiin pitää ongelmana. Aikaisemmin tällaista ongelmaa ei ollut, oli vain ikäviä vanhanaikaisia puurakennuksia, jotka olivat kehittymisen tiellä. Tämä tuli harvinaisen selväksi  juuri tv:ssäkin esitetyssä Taistelu Turusta -dokumentissa, jossa alalla vaikuttaneet todistivat raa’asta pelistä. Nykyisin suhtautuminen on jopa päinvastainen. Monen mielestä (ainakin) kaikki 1950-luvun jälkeen rakennettu on automaattisesti rumaa. Joidenkin mielestä uudet talot pitäisi rakentaa samannäköisiksi kuin viime vuosisadan alussa.


Onneksi asenteet ovat muuttuneet, eikä purkupäätöksiä tehdä enää yhtä helposti kuin ennen. Mutta kehittyvä ja elävä ympäristö tarvitsee myös muutosta. Uuden ja vanhan yhdistyessä ympäristöön syntyy luonnollista monikerroksellisuutta. Nykyisin uudehkot rakennukset ovat tulevaisuuden vanhoja rakennuksia, joiden kohtaloista luultavasti tullaan vielä käymään vivahteikkaita keskusteluja; mikä on uutta, mikä vanhaa, mikä tarpeeksi vanhaa ja mikä vain vanhanaikaista…