Olen viettänyt reilun vuorokauden tässä kaupungissa, jossa talot ovat värikkäämpiä kuin kotimaassani. Ne ovat myös keskimääräisesti huonommassa kunnossa; osa jo käynyt läpi täysimittaisen uudistuksen, mutta toiset melkeinpä alkuperäiskunnossaan ja ulospäin nuhjaantuneen näköisiä.

Nuhjuisuus on tietenkin myös esteettisesti kiinnostavaa, mikä ikinä siihen onkaan perimmäinen syy. Huomasin tarttuvani puhelinkameraan heti ensimmäisen talon kohdalla, jonka rappauspinnassa oli laajoja aukkoja. Burgundinpunaisen seinäpinnan – joka sekin on suomalaisen silmään erikoinen – alta paljastui vaaleampia alueita, jotka muodoiltaan muistuttavat Saaristomeren karttaa vääristyneissä väreissä. Kamerani käy seuraavankin talon kohdalla, jonka kulmalla pintavaurioiden lisäksi on pinnoiltaan kulahtanut syöksytorvi ja arveluttavan näköiset sähköjohtovedot. Seinään tuo lisäväriä sinne tänne tehdyt paikkailut ja alaosassa sininen töhry eli tagi. Talon toisella puolella aina vaan paranee, kun ikkunoiden sisäpuolella on muotoillut metalliristikot, jotka nekään eivät kuulu suomalaiseen katukuvaan. Ulkopuolella on kesäkauden jälkeen kuollutta köynnöskasvustoa, joka viimeistelee unohtuneisuuden tunnelman.

Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa virolaisen kaupungin talojen kunnosta, vaan siitä millä tavoin tätä vierasta kaupunkia havainnoin ja tallennan. Susan Sontag kirjoittaa klassikkoteoksessaan On Photography ensimmäisellä sivulla keräilevästä tavasta valokuvata: ”To collect photographs is to collect the world.” Tunnistan tämän ajatuksen omassa toiminnassani. Itse olen kuvannut paljon tutussakin ympäristössä, mutta erityisen hyvin keräilyn ajatus sopii paikkoihin, joissa vieraillaan.

Alussa mainitsemani otokset kertovat erityisestä turistin katseesta, joka kiinnittää huomiota itselle outoihin asioihin. Kukapa jaksaisi viehättyä oman takapihan harmaista betoniportaista tai naapurin aidasta uudelleen ja uudelleen. (No… minä kyllä jaksan…) Katse tottuu tuttuun maisemaan, ja siitä tulee tavallaan näkymätön, automaattinen ympäristö arjen toiminnoille. Uusi maisema tarjoaa erilaista katsottavaa, ja on luonnollista, että erilainen kiinnostaa.

Valokuvaaminen on hyvä keino ottaa paikkaa haltuun, tehdä vieraasta tuttua. Turistin tavasta katsoa ovat kirjoittaneet John Urry ja Jonas Larsen kirjassa The Touris Gaze. Matkailijan valokuvaamiseen liittyy vahvasti esteettisesti miellyttävien kohteiden etsiminen. Matkakohde on ehkä valittukin jonkinasteisen ennakkotiedon perusteella paikan visuaalisesta olemuksesta. Turisti etsii mielellään autenttisuutta, alkuperäisiä kulttuureita ja tapoja – ainakin iso osa turisteista. Valokuvaaminen on eräänlainen pelastustehtävä; matkailija haluaa tallentaa valokuvaansa katoavan maiseman tai asian, kuin pysäyttääkseen ajan. Rosoisuus ja raunioromantiikka on suosittu matkavalokuvaamisen aihe, ja kulttuurihistoriakin tunnistaa 1800-luvun lopun flanöörit, jotka etsivät mieluummin rosoista katuelämää kuin miellyttävää ja puhtoista kaupunkitilaa.

Jatkaessani matkaa kohti majapaikkaani maisema muuttui. Olin saapunut vauraan oloiselle huvila-alueelle. Lähes satavuotiaista taloista monet olivat siistissä kunnossa ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia: pyöreitä ikkunoita, koko seinän mittaisia ikkunarivejä, kahden kerroksen korkuisia kapeita pystyikkunoita ja erimuotoisia erkkereitä. Yhden talon oven yläpuolella on rakastavaisia esittävä reliefikuva, toisen talon kulmalla talossa asuneen henkilön kasvot metallivaloksena. Nämä kaikki ja monta muuta yksityiskohtaa halusin tallentaa… jotain tarkoitusta varten.

Pelkäänkö menettäväni kokemuksen ilman valokuvaa? Rehellisesti sanottuna luulen, että monet yksityiskohdat unohtaisinkin melko pian. Mutta olisiko se vaarallista? Joskus ajattelen, että asia saattaa olla juuri päinvastoin: eikö kameran kanssa häärääminen häiritse itse tilanteen kokemista?

Kun paikasta on kuva, se on ”tallessa”. Vierailu on kuitattu ja tosite tallessa. Voin näyttää kuvan ystävilleni, mikä nykymaailmassa tarkoittaa lähinnä sosiaalisessa mediassa jakamista. Kaikkia kuvia en tule näyttämään enkä käyttämään missään, mutta tallennan ne kovalevylle arkistooni. Niitä kertyy satoja vuodessa. Arkisto ei ole täysin tarpeeton, sillä saatan työssäni käyttää kuvia rakennetusta ympäristöstä joko erilaisissa julkaisuissa tai opetustyössä.

Tänään, toisena matkapäivänä, valitsin hieman eri reitin eilisen kaupunginosan läpi. Taas löytyy kuvattavaa. Kuvasin taloja pääasiassa niin, että ne näkyvät kuvassa kokonaisina, tai ainakin iso osa pääjulkisivua näkyy. Käytin jälleen enimmäkseen puhelimen kameraa, vaikka minulla oli mukana myös pieni järjestelmäkamera, jolla voi tehdä tiettyjä säätöjä ja saada aikaan hieman tasokkaampaa laatua. Vain harvakseltaan vaivauduin kaivamaan varsinaista kameraa esiin. Otin siis melko mielikuvituksettomia kuvia, jotka kertovat, että tällainen talo on tässä kadun varrella.

Ohitseni kulkee ihmisiä, jotka varmaankin elävät tavallista arkeaan. En häiriinny siitä, että he huomaavat minun valokuvaavan ja varmasti arvaavat, että olen muualta. Heitäkään toimintani ei näytä häiritsevän. Nämä ihmiset luultavasti näkevät nämä maisemat päivittäin – mutta näkevätkö he todella? Katsovatko he, miltä ympärillä näyttää, vai onko se heille ohi lipuvaa tuttua taustaa? Täytyykö heidän matkustaa ulkomaille (Suomeen?) tunteakseen erikoisten maisemien viehätystä?

Tuli hetki, jolloin tiedostin turistimaisen käyttäytymiseni. Tiedostin myös, että kauniita taloja tulee vastaan jatkuvasti, eikä ole mitään järkeä yrittää tallentaa kaikkia – jossain vaiheessa saa riittää. Mutta vielä tämä… ja tämä… upea väriyhdistelmä, tavallista taidokkaammat puukoristelut, kiinnostavat muodot. Sormeni olivat kohmeessa jäätävässä räntäsateessa, mutta silti tämäkin vielä. (Kuka hitto muuten meni keksimään kosketusnäytöt, jota ei voi käyttää tavallisilla sormikkailla!)

Olen aikaisemmin pohtinut oman valokuvaustapani kehitystä. Näin turistimaisen tallentamisen sijoittuvan harrastukseni alkupuolelle, eräänlaisena vaiheena, josta olen kasvanut ulos. Miellän kehittyneeni paitsi kuvaajana myös maisemien katsojana. Myöhemmin olen pyrkinyt katsomaan ja kuvaamaan erityisesti tavallisia, arkipäivässä herkästi sivuutettavia asioita. Toisinaan matkoilla olen jättänyt pittoreskeimmat maisemat täysin kuvaamatta. Ehkä aavistuksen ylimielisenäkin olen ajatellut ”onhan näitä pitsihuviloita nähty”. Nyt totean, että turistikuvaaja minussa on yhä olemassa, ja heräsi toden teolla Tartton kaduilla.

Kuinkas sitten kävikään? Tiedostamisesta seurasi lisää tiedostamista. Nimittäin muistin yhtäkkiä olevani etnologi, joka kirjoittaa väitöskirjaa rakennetun maiseman kokemisesta ja valokuvaamisesta. Tämähän on autoetnografista havainnointia. Kirjoitanpa siis kokemani muistiin!

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned