Havaintoja arkkitehtuurista ja arjen kauneudesta
Piparitalot 2020 kertovat omakohtaisen vuoden teeman: putkiremontti x2.
Molemmat ovat onnellisesti takana. Rintamamiestalon pikarempasta kerroinkin jo erillisessä julkaisussa. Isompi remontti kesti koko yhtiössä vuoden verran ja omassakin asunnossani kylpyhuoneremontteineen, koronaviivästyksineen ja viimeistelytöineen pari kuukautta. Lopputarkastukset tehtiin sopivasti joulua edeltävällä viikolla. Olipahan vuosi.
On päässyt vierähtämään monta vuotta siitä, kun viimeksi kävin oikein ulkomailla lähiössä. Tänä kesänä matkustin Liettuassa ja vietin pari päivää Kaunasissa. Yksi kaupungin suurimmista lähiöalueista on 1960-luvulla rakennettu Dainava.
Huomio kiinnittyy koko julkisivun korkuisiin betoniornamentteihin, jotka ilmeisesti antavat näkösuojaa osaan parveketta. Onko tämä nyt se wau-elementti?
Koristeelliset metalliristikot ikkunoiden suojana kuuluvat katukuvaan heti Suomenlahden eteläpuolella.
Kissa puikahti hetkeä myöhemmin avoimesta ovesta sisään.
Asuinalueen vieressä on laaja Ystävyyden puisto (Draugystės parkas), jossa vuorottelevat tiheä mäntymetsä ja rakennetut aukiot. Aukion laidoilla maasto polveili hauskoina kumpuina.
Pohdin, ovatkohan parvekkeiden pintamateriaalien kunnossapito kunkin osakkaan vastuulla, sillä pintojen kunto ja tyyli vaihtelivat suuresti.
Neuvostoaikana rakennettujen talojen ilme on suomalaisen silmään usein eksoottinen, mutta paikoitellen maisema näyttää hyvinkin tutulta. Osa taloista oli kunnostettu äskettäin, ja niiden julkisivut olivat siistejä ja yhtenäisiä. Talojen väliin mahtui koivikkoa ja muita puita – ja linnuille pönttöjä!
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Tutkimushankkeeni kenttätyövaihe lähestyy. Olen suunnitellut yhteistyöorganisaatioiden kanssa toukokuulle valokuvatyöpajat kahdessa lähiössä, toinen Turussa ja toinen Helsingissä.
Työssäni tutkin valokuvien avulla lähiömaiseman kokemista. Metodi on periaatteessa yksinkertainen: tutkimukseen osallistuvat henkilöt ottavat valokuvia kohdealueella, ja kuvaamisen jälkeen keskustelen heidän kanssaan kuvista. Haastatteluissa haluan päästä kuvien pintaa syvemmälle; mitä ajatuksia kuva herättää ja miksi. Liittyykö maisemaan muistoja tai nostalgisia tunteita? Ja miksi harmaita elementtiseiniä usein sanotaan rumiksi, vaikka harmaa monessa muussa paikassa on kaunis väri?
Kiinnostavimmat kysymykset ovat alueeseen liittyvät mielikuvat ja niiden suhde koettuun maisemaan. Mikä osa yleisillä käsityksillä ja alueen arvostuksella on siihen, millaisena alue nähdään?
Odotan mielenkiinnolla, mihin keskustelut johtavat. Jännittävää!
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Kuukauden lähiö -postaus on nyt saanut aivan uuden muodon. Myös sisältö on uudistunut, sillä rakennusten ja maisemien lisäksi mukana on ihmisiä. Olen tehnyt yhteistyötä Humans of Myyr York -kuvaajana tunnetun Olli Bergin kanssa, ja tässä kuvaesityksessä Pihlajamäessä tapaamamme ihmiset kertovat mietteitään. Tarinoita on tarkoitus tehdä jatkossa lisää eri paikoista.
Humans of Myyr Yorkin Facebook- ja Instagram-postauksissa osa tarinoista on pidempinä.
Pihlajamäki tunnetaan kauas näkyvistä pistekerrostaloista. Maineikkaan Saton alueen suunnitteli Lauri Silvennoinen, ja siihen kuuluvat myös maisemassa kaartuvat matalat ja pitkät talot nauhaikkunoineen. Hakan rakennuttamat talot alueen koillisosassa suunnittelivat Esko Korhonen ja Sulo Savolainen.
Vuosina 1959-1965 rakennettu alue oli Suomessa ensimmäinen suojelukaavan saanut lähiö, kun kaava valmistui 2007. Täysin ennallaan ei Pihlajamäki pysy, sillä ostoskeskuksen uudempi osa aiotaan purkaa ja korvata uudisrakennuksella, kuten on jo tehty monilla saman aikakauden ostareilla. Vanhempi, Kaija ja Heikki Sirenin suunnittelema kokonaisuus säilyy.
Blogin kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Syksyisen Kuopion reissun kuvasatoa on vielä jäljellä yhden kohteen verran, ja se onkin oikea modernismin ystävän herkkupala. Heikki Castrénin suunnittelema Itä-Suomen hovioikeuden oikeustalo valmistui vuonna 1968. Rakennusmassoiltaan harvinaisenkin suoralinjainen brutalistinen rakennus on tehokas ilmestys kadunkulmassa Minna Canthin kadun varrella. Tämä, jos joku on sitä kuuluisaa rouheaa betoniarkkitehtuuria!
Vuonna 1991 valmistuneen laajennuksen suunnitteli Juhani Pallasmaa. Uudisosa on korostetusti erilainen alkuperäisosan kanssa jo puolipyöreän muotonsa vuoksi.
Rakennuksia yhdistävä silta ei yritä sulautua maisemaan.
Kas näin: perinne kurkistaa lipan alta.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Kuukauden lähiö on Roihuvuori, joka myös avaa Helsingin lähiöt -kalenterin vuoden.
Käytän Finna-arkistosivuilta löytyviä kuvia, koska ne ovat kertakaikkiaan hienoja. Kuvista välittyy monissa lähiömuisteluissa toistuva asia: pihalla oli aina lapsia. Ja sitä pihaa riittää, sillä Roihuvuori kuuluu aluerakentamisen ensimmäiseen aaltoon, jossa väljyys oli ihanne. Tällaisia laajoja nurmikkoalueita ei nykypihoille mahdu. Eipä silti, kiireinen nykyihminen aikatauluineen ja harrastuksineen ei taida juuri pihalla ehtiä oleilemaankaan?
Kuvassa vietetään kotoista hetkeä uudessa ja avarassa roihuvuorelaisessa kodissa. Seutu on arvossaan yhä, vaikka väliin mahtui 1900-luvun lopun vuosikymmenet, jolloin lähiöistä pikemmin haluttiin pois. Nyt Roihuvuori on ensimmäisiä lähiöalueita, joiden kohdalla puhutaan gentrifikaatiosta. Ilmiöllä tarkoitetaan keskiluokkaisen, hyvin toimeentulevan väestön halukkuutta muuttaa alueelle. Aiemmin gentrifikaatio on toteutunut kantakaupunkien alueilla monissa entisissä työväestön kaupunginosissa.
Vuorenpeikontien taloja nykyisin. Rakennuksiin ei ole tehty suuria ulkoisia muutoksia.
Mäen päällä on Roihuvuoren koulu. Aarno Ruusuvuoren suunnittelema koulu valmistui vuonna 1967. Toisten ihailema, toisten kammoksuma koulu oli jo purkulistalla sisäilmaongelmien vuoksi, mutta päätettiin korjata arkkitehtuuriltaan merkittävänä. Koulusta lisää kirjoituksessa Pohdintoja betoniarkkitehtuurista: Roihuvuoren koulu.
Koulun ikkunastakin näkyy maamerkki Roihuvuoren vesitorni.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Siltamäki näyttää tavallistakin tavallisemmalta kerrostaloalueelta – ja sitähän se onkin, mutta se on myös yksi ensimmäisiä tämän lähiötyypin edustajia. Aikaisemmin, 1960-luvulla vallitsi monumentaalinen tyyli, jossa alueista rakennettiin visuaalisesti näyttäviä kokonaisuuksia. Suunnittelijoiden parissa heräsi kritiikkiä siitä, ettei tällainen aluesuunnittelu luonut asukkaille aitoja kohtaamisen mahdollisuuksia.
Lähiöitä alettiin suunnitella aivan uudella tavalla – nyt rakennettiin kontaktikaupunkeja. Tiivissä korttelikaavassa rakennukset sijoittuvat suorakulmaisesti toisiinsa, ja niiden väliin jää atrium-tyyppisiä pihoja. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston inventointiraportissa todetaan, että
Siltamäki on ainoa alue Helsingissä, jossa kontaktipihan idea toteutui puhdaspiirteisessä muodossa.
Siltamäki rakennettiin vuosina 1967-1972. Suunnittelija Pentti Ahola tunnetaan myös Tapiolan Hakalehdon atriumtaloista.
Palvelut ovat keskittyneet ostoskeskukseen.
Seurakuntakodin arkkitehtuuria.
Ja vähän taidetta: Puistoalueella on Arvo Siikamäen veistos Lepotauko 1970-luvulta.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Arkkitehtuuribongailu on erityisen palkitsevaa silloin kun vahingossa löytää kiinnostavan rakennuksen. Kuopiossa käydessäni osui reitilleni kaupunginteatteri, joka näytti kovin tutulta. Veikkaukseni osui oikeaan – rakennuksen ovat suunnitelleet samat arkkitehdit kuin Turun kaupunginteatterinkin, tosin Turussa Helmer Stenrosin ja Risto-Veikko Luukkosen kumppanina oli myös Aarne Hytönen.
Turussa teatteri valmistui 1962, vain vuotta aiemmin kuin Kuopiossa. Rakennuksia yhdistää sekin, että molempiin on aivan äskettäin tehty laajennus. Identtisiä rakennukset eivät ole, mutta vähintäänkin sisaruksista voi puhua. Nämä sisarukset ovat kylläkin sittemmin löytäneet kumpikin oman ilmeensä. Kuopiossa laajennus erottuu rohkeasti vanhasta, kun taas Turussa maisemallisesti erittäin arvokkaalla paikalla uusi osa on sovitettu vanhaan vähemmän huomiota herättävällä tavalla.
Kuopion laajennusosan suunnitteli ALA Architects, ja uudistus valmistui vuonna 2014. Turussa laajennus ja kunnostustyö valmistui tänä vuonna. Hankkeen suunnitteli LPR Arkkitehdit. Teatteri oli auki yleisölle Turun päivänä, jolloin minäkin kävin tunnelmia nuuskimassa. Kurkkaa kuvat Facebook-sivulta!
Teatterirakennusten julkisivuissa on samanlaista keraamista neliölaattaa.
Kuopiossa laajennusosa erottuu selkeästi vanhasta.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Tammikuussa blogissani nähtiin turkulaisen arkkitehdin Pekka Pitkäsen työtä, Pallivahan seurakuntatalo. Enpäs olekaan Pitkästä esitellyt aikaisemmin, vaikka hänen suunnittelemissaan kohteissa on tullut vierailtua kamerankin kanssa. Korjaan asian pienellä Pitkäs-sarjalla kevään aikana.
Tässä Säkylän seurakuntatalo vuodelta 1966. Pitkänen suunnitteli useita kirkollisia rakennuksia, jotka ovat tyyliltään pitkälle vietyä modernismia. Pitkäsen 1960-luvun töissä tyypillisesti betonipintaa värittävät perusvärit. Säkylässä julkisivun valkoinen väri korostaa rakennuksen veistoksellisuutta.
Yksityiskohdat paljastuvat saavuttaessa lähemmäksi. Sisäänkäynnin kohdalla väriä on runsaasti: punaisen metallin ja lasin konstruktio toivottaa vieraan tervetulleeksi.
Kauempaa tehostevärejä ei välttämättä huomaa, sillä ne ovat usein erilaisten ulokkeiden takana hieman piilossa.
Punaista sisälläkin.
Kiinteistökokonaisuuteen kuuluu asuinrivitalo. Olisin tietysti halunnut päästä sisään, mutta niin hyvä tuuri ei käynyt. Vierailun aikaan viime kesänä koko talo oli kuulemma myynnissä!
Lopuksi se pakollinen ajan kerrostumia -kuva vanhan kirkon heijastuksineen.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Jos Turun ja Kaarinan seurakunnan suunnitelmat toteutuvat, ei näitä portaita pitkin kuljeta enää Pekkä Pitkäsen suunnittelemaan seurakuntakeskukseen. Kirkkoa on korjattu pitkään, ja nyt seurakunta haluaisi kuitenkin purkaa rakennuksen. Minun on aina vaan vaikea uskoa, ettei kosteus- ja sisäilmaongelmia pystyttäisi nykymenetelmillä poistamaan. Korjaaminen on aina kallista, eihän siitä mihinkään pääse, mutta purettuja merkkiteoksia kun ei saa takaisin edes rahalla.
Seurakuntakeskusta kutsutaan myös kirkoksi, mutta Kirkkohallitus ei käyttöönoton yhteydessä virallisesti määritellyt rakennusta kirkoksi. Myöhemminkään tätä määrittelyä ei tehty. Tämä osaltaan helpottaa purkuluvan saantia, koska asiaa ei tarvitse päättää Kirkkohallituksessa. Rakennusvalvonnan lupa kuitenkin tarvitaan, ja todennäköisesti museonkin kantaa kysytään.
Pallivahan kirkko valmistui vuonna 1968. Ruskeatiilinen rakennus muodostuu erikokoisista massoista, ja kokonaisuus tarjoaa kiinnostaviaia näkymiä eri suuntiin. Pekka Pitkäsen modernistinen arkkitehtuuri on kansainvälisestikin arvostettua. Jos keskus puretaan, menetetään jälleen pala 1960-luvun rakennuskantaa. Tulevat sukupolvet sitten ihmettelevät menneiden vuosikymmenten säälimätöntä purkuintoa.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Talotarinat 