Betoniunelmia-näyttely oli ilahduttava kokemus, jota olin odottanut siitä asti, kun ensimmäisiä ennakkomainoksia tihkui uutisvirtaani. 1970-luvun lapsena ja aikakauden tyylin fanina sain sitä mitä odotinkin: kerrostalokoteja, betoniseinää, lähiöpihoja. Kiinnitin huomiota erityisesti näyttelyn visuaaliseen muotoon, joka miellytti kovasti. Näyttelyrakenteisiin oli tiivistetty ajan visuaalinen ilme kuitenkaan mässäilemättä sillä ähkyyn asti. Esimerkiksi elementtitalojen ruutuelementtien tyyli oli hauskasti tuotu näyttelyrakennelmiin. Sisältö ei sinällään ollut kovin yllättävää; monet esitellyistä kohteista olivat tuttuja, mutta monipuolisena kokonaisuus tarjosi paljon uuttakin.
Työn alla olevassa väitöskirjatutkimuksessani tutkin juuri tämän ajan estetiikan havainnointia ja kokemista. Siksi en voinut olla tarkastelematta näyttelyä myös tutkimusaineistoni rinnalla. Työssäni haastattelemani ihmiset ovat ensin valokuvanneet lähiöympäristöä kahdessa eri paikassa, ja näistä kuvista on sitten keskusteltu haastatteluissa.
[Selkeys] Haastatteluissa eräs useasti mainittu piirre ympäristössä on selkeys, jolla viitattiin varsinkin rakennusten muotoihin. Selkeyteen liittyy väljyys ja avaruuden tuntu. Tämä toteutuu erityisesti rakennusten sijoittelussa jättäen vapaata, usein myös luonnonmukaista tilaa rakennusten väliin. Luonnon ja suoraviivaisten rakennusten kontrasti on vahva teema aineistoni valokuvissa.
Myös näyttelyarkkitehtuuria itsessään voi sanoa selkeäksi ja väljäksi. Pääsali tuntuu ensinäkemältä pieneltä, mutta sinne mahtuu yllättävän paljon. Tila jakautuu neljään eri pääteemaan: koti, lähiö, yhteiskunta ja arkkitehdin työhuone. Viimeistä lukuun ottamatta tiloja ei ole tiukasti rajattu huonemaisiksi alueiksi, mutta vaikutelma ei ole kuitenkaan sekava.
[Ankeus] Olisi kaunistelevaa jättää mainitsematta ankeus, jota tutkimuksessani myös valokuvattiin. Likaiset nurkat ja rapistuneet seinämät eivät kaunista maisemaa ja paikoin massiiviset rakenteet nähtiin kolkkoina. Negatiivinen tunne kohdistui kuitenkin lähinnä yksittäisiin kohtiin maisemassa, kun taas yleisilmettä pidettiin useammin siistinä ja harmonisena, kauniinakin. Toisaalta kuluneisuus materiassa voi herättää myös esteettistä nautintoa: runollista kaihoa ja nostalgian sävyttämää ihailua.
Ankeutta tai kuluneisuutta ei juuri nähdä Betoniunelmissa, onhan näyttelyn kuvasto pääasiassa ajalta, jolloin rakennukset ovat olleet uusia. Ajan arkkitehtuuri esitetään aikakautensa näkökulmasta, siis huimana parannuksena entiseen – tilavaa, avaraa, modernia! Kuitenkin myös jo aikalaisten esittämä kritiikki saa tilaa, sillä tehokkuusajatteluun perustunut suunnittelu ei ollut kaikkien mieleen. Erityisesti lehdissä julkaistut pilapiirrokset esittelevät kriittisempiä näkemyksiä.
[Monimuotoisuus] Tutkimukseni valokuvaajat kiinnittivät paljon huomiota erilaisiin yksityiskohtiin maisemassa. Yksityiskohdat kertovat tarinoita ja luovat paikan henkeä kaikessa moninaisuudessaan. Metsän kätköistä löytyy yksinäinen viljelylaatikko ja betoniportailta äskettäin tyhjennetyt kahvimukit. Valokuviin oli tallentunut ihmettelyä aiheuttaneita asioita: ympäristöstään poikkeavat pitsiverhot, ikkuna oudossa paikassa tai oudot koristepallot heinikossa.
Myös näyttely tarjosi ilahduttavia poikkeuksia, joiden äärellä voi ihmetellä suunnittelijoiden kekseliäisyyttä. Samalta näyttävien standarditalojen lomassa nähtiin Pietilöiden punatiili-Hervanta, Touko Nerosen Vuosaaren terassitalot, Ilkka Salon Alumiini-talo ja Harto Helpisen Ekotalo. Asuintalojen lisäksi mukana oli useita teollisuusrakennuksia ja kirkkoja. Näyttely osoittaa, että 1970-luvun arkkitehtuuri oli varsin monipuolista, vaikka keskusteluissa mielikuva usein tiivistyy vain tylsiksi betonilaatikoiksi.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Talotarinat 