Arjen kaupunkia aistimassa

Vuosittaiset Kaupunkitutkimuksen päivät vietettiin Helsingissä 25.-26.4. Vuoden teeman, arjen kaupungin, aiheita käsiteltiin muun muassa asumisen, liikenteen ja ympäriston kokemisen näkökulmista. Itselleni mieleen jäi erityisesti esitykset kaupungissa liikkumisesta ja moniaistisesta ympäristökokemuksesta. Seminaareissa ongelmaksi muodistuu usein runsauden pula, kun ei voi millään seurata kaikkia esitelmiä, joita haluaisi.

Kutsuvierasluennoitsija Paul Cheshire esitti kiinnostavaa tietoa asumisen hintojen muodostumisesta. Suhteutettuna yleiseen talouskehitykseen asumisen hinnat ovat metropoleissa kasvaneet jatkuvasti ja huomattavasti. Kaupunkien ympärille kaavoitetut vihreät vyöhykkeet estävät laajenemisen, ja siksi niiden sisäpuolisella alueella asuminen on yhä kalliimpaa. Tämän seurauksena yhä suurempi osa hyvinkin toimeentulevista asettuu asumaan kauemmaksi, ja liikkuu päivittäin jopa 300 kilometriä työhön ja takaisin. Tämä on toteutunut jo Helsingissäkin.

Kaupunki arjen liikuttajana -työryhmässä esiteltiin ”kaupunkiliikenteen etnografiaa”. Opiskelijat olivat tutkineet esimerkiksi metromatkustajien mielikuvia idän ja lännen metroasemista sekä metron järjestysmiehistä. Saimme kuulla muun muassa kuvauksen metron hajusta.

Mielenkiintoinen oli myös Laura Forsmanin esitys moniaististen kokemusten tutkimuksesta. Turun yliopiston yksikkö Aistila toteutti aistilähtöisen Miltä merellinen Turku tuntuu? -tutkimuksen, joka selvitti eri aistimusten (näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tunto) yhteisvaikutuksesta syntyviä kokemuksia merellisestä Turusta. Ajatus eri aistien huomioimisesta ei ole uusi, mutta oli kiinnostava kuulla menetelmistä tutkijalta, jonka tausta on elintarviketeollisuudessa. Tutkimusraportti on julkaistu Turun kaupungin sivuilla.

Esitelmistä inspiroituneena on hyvä jatkaa oma tutkimusta – kaikki aistit hereillä.

 

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

 

Kevät tuo, kevät tuo… kenttätyöt

Tutkimushankkeeni kenttätyövaihe lähestyy. Olen suunnitellut yhteistyöorganisaatioiden kanssa toukokuulle valokuvatyöpajat kahdessa lähiössä, toinen Turussa ja toinen Helsingissä.

Työssäni tutkin valokuvien avulla lähiömaiseman kokemista. Metodi on periaatteessa yksinkertainen: tutkimukseen osallistuvat henkilöt ottavat valokuvia kohdealueella, ja kuvaamisen jälkeen keskustelen heidän kanssaan kuvista. Haastatteluissa haluan päästä kuvien pintaa syvemmälle; mitä ajatuksia kuva herättää ja miksi. Liittyykö maisemaan muistoja tai nostalgisia tunteita? Ja miksi harmaita elementtiseiniä usein sanotaan rumiksi, vaikka harmaa monessa muussa paikassa on kaunis väri?

Kiinnostavimmat kysymykset ovat alueeseen liittyvät mielikuvat ja niiden suhde koettuun maisemaan. Mikä osa yleisillä käsityksillä ja alueen arvostuksella on siihen, millaisena alue nähdään?

Odotan mielenkiinnolla, mihin keskustelut johtavat. Jännittävää!

 

 

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

 

Poimintoja: Esikaupunkiprobleema sata vuotta sitten

Kuva: Turku, Aurajoen suu ja Turun linna. M. L. Carstens
Museovirasto – Musketti https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:HK19900208:447
CC BY 4.0

Nykyisin lähiöt, ennen esikaupungit – siellä ne ongelmat pesivät? Tällaisen kuvan saa ainakin, jos lukee sopivasta kohdasta professori Tauno Perälän vuonna 1951 valmistunutta väitöskirjaa Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. 

”Raunistula alkaa siitä, missä olutpullo helähtää päähän ja puukko välähtää.”

Esikaupunkeja syntyi kaupungin rajojen ulkopuolelle, silloiselle maaseudulle, kun kaikille ei riittänyt kaupungin sisällä tulotasoon sopivaa asuntoa. Turussa asutusta syntyi erityisesti Maarian Raunistulaan sekä Kaarinan Nummenmäkeen, Vähä-Heikkilään ja Korppolaismäkeen (kuvassa).

Jos lukee enemmän, havaitsee, että Perälä päätyy toteamaan esikaupunkien elämän varsin rauhalliseksi. Myös monissa lähiötutkimuksissa on todettu, että asukkaiden kokemus alueesta on paljon myönteisempi kuin muualla asuvien mielikuvat. Perälä esittää mielikuvien johtuvan yksittäisistä tapauksista. Mitenkään hienotunteisesti tai ymmärtäväisesti hän ei ongelmien aiheuttajia kuvaa.

”Sitä mukaa kuin esikaupunkiasutus taajeni, pesiytyi kaupungin rajojen taakse kaikenlaatuista irtainta ainesta. Tähän kuuluvat eivät käyneet säännöllisessä työssä, vaan heidän pääharrastuksensa oli monenlaisen vallattomuuden harjoittaminen. He eivät enää tyytyneet siihen, että saivat päänsä täyteen viinahöyryjä, vaan se piti näyttää myös muille. Esikaupunkien teiden tavalliseksi näyksi tuli huligaani, joka hoiperteli katuja pitkin, ahdisteli tuntemattomia vastaantulijoita, haastoi riitaa ja koetti saada syntymään tappelua.”

Työn otsikkokin antaa ymmärtää, että ongelmat ovat nimenomaan esikaupungeista johtuvia. Toisaalla tekstissä Perälä kuitenkin puolustaa esikaupunkien asukkaita kirjoittaen, että ongelmien aiheuttajat tulivat usein alueelle nimenomaan kaupungista.

Esikaupunkiprobleema ja sen ratkaisu

Vaikka negatiiviset lieveilmiöt nostetaan esiin, esiintyy tutkimuksen esikaupunkiprobleema-termi myös laajemmassa merkityksessä, kysymyksenä siitä, miten esikaupunkialueiden hallinto ratkaistaan. Alueet olivat syntyneet omatoimisen rakentamisen tuloksena maaseutukuntien alueille, yksityisessä omistuksessa olevien tilojen alueille. Kaupungilla ei siten ollut määräysvaltaa siellä, eikä maalaiskunta voinut kaavoituksella ohjata rakentamista yksityisten mailla.

Asiaa pohdittiin valtuustoissa vuosikymmeniä. Päättäjät olivat tulleet siihen tulokseen, että probleeman ennaltaehkäisevä ratkaisu on asutuksen hallittu laajeneminen, siis kaavoitus. Tilanne ratkesi, kun uusi laki kunnallisen jaotuksen muuttamisesta tuli voimaan 1925. Nyt jaon muutos oli mahdollista ilman sitä edeltävää maanlunastusta. Tämän seurauksena yllämainitut alueet Maarian ja Kaarinan kunnista liitettiin 1930-luvulla Turkuun ja kaavoituksen piiriin.

Esikaupungit, lähiöt ja termien problematiikka

Arkikielessä esikaupunki ja lähiö saattavat sekoittua. Alun perin esikaupungilla on tarkoitettu juuri edellä kuvattua kaupungin laajenemista ilman asemakaavaa. Kaupunkiin liittämisen jälkeen alueelle on laadittu kaava, ja esikaupunkimainen alue on jatkanut laajenemista hallitusti.

Lähiöt ovat rakentuneet aivan toisella tavalla: kokonaisuunnitelman mukaan ja usein lyhyen ajan sisällä. Myöhemmän kehityksen vaikutuksesta alueiden erot eivät aina ole täysin selviä. Esikaupunkialueelle on saatettu rakentaa lähiömäisiä kerrostaloja ja lähiön kyljessä saattaa olla omakotitaloalue. Lisäksi kaupungin jatkuvasti tiivistyessä eri alueet kasvavat kiinni toisiinsa.

Nykymerkityksessään esikaupunki on luonteva sana kuvaamaan kaupungin keskusta-alueen ympäröimää aluetta kokonaisuutena, joka sisältää erilaisia alueita: asuinalueita, teollisuusalueita, liikuntapaikkoja, joutomaita. Sanaan ei enää liity negatiivista sävyä, ja alueiden asuntokanta on kysyttyä.

Sen sijaan lähiöongelma tunnistetaan, vaikka se koskeekin vain osaa lähiöistä. Muutamissa paikoissa on jo nähty, että kun korjaustoimenpiteet ja muu aluekehitys toteutetaan laadukkaasti, lähiönkin suosio nousee. Törmään aika ajoin keskusteluun lähiö-sanasta: voiko uusia asuinalueita kutsua lähiöiksi ja pitäisikö vanhojenkin kohdalla alkaa käyttää jotain muuta sanaa? Mielestäni sanassa ei ole mitään vikaa, ja se saa jäädä käyttöön, kuten esikaupunkikin jäi – arvolataukseltaan ja merkitykseltään hieman uudistuneena.