Teksti on alun perin julkaistu vuonna 2021 Urbaria-blogissa, jota ei enää ole.
Dome Karukosken 2014 valmistuneen Päin seinää -elokuvan Essi sanoo ”Itä-Vantaa on maaginen valtakunta, jossa unelmat ei toteudu.” Elokuva ei ole ainoa, jossa lähiön asukkaiden maailmankuvaa leimaa luovuttamisen tunnelma. Katsottuani kuusi lähiöön sijoittuvaa elokuvaa pohdin, millaisen kuvan elokuvat antavat lähiöistä.
Karukosken elokuvan lisäksi katselulistallani oli Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän vuodelta 2018, Akseli Tuomivaaran Korso vuodelta 2014, Virpi Suutarin 2013 valmistunut dokumenttielokuva Hilton – Täällä ollaan elämä, Tapio Suomisen vuonna 1979 ohjaama Täältä tullaan elämä ja Jaakko Pakkasvirran 1968 valmistunut Vihreä leski.
Pahoinvointia pihoilla ja ostareilla
Sarjan vanhin elokuva Vihreä leski alkaa arkisen miellyttävissä tunnelmissa perheen askareita kuvaten, mutta etenee pian kohti epämiellyttäviä varjoja ja yhä tummempia sävyjä. Äiti ja lapset kohtaavat takapihan metsikössä oudon hiippailijan, ja myöhemmin sama hahmo istuu keinussa vahtien pimeydestä päähenkilön puuhia valaistussa keittiössä.
Muissakaan elokuvissa leikkipaikat eivät ole ainoastaan lasten käytössä. Päin seinää -elokuvan kohtauksessa nähdään viinaanmenevä ”isoisä” retkottamassa hiekkalaatikolla tyhjä pullo vieressään hiekkalelujen seassa. Myös Täältä tullaan elämä -elokuvan Jussi päätyy ryyppyreissun jälkeen leikkipaikalle liukumäen alle nukkumaan puukko turvanaan, hurjamaineisessa Kontulassa kun ollaan. Elokuvien ostoskeskuksissa pummataan tupakkaa tai rahaa, rikotaan kahvilan ikkuna ja varastetaan olutta kaupasta.
Edellä kuvatut tapahtumat voisivat hyvin olla totta. Tulee kuitenkin mieleen kysyä, missä näkyy se arkinen ja hyvä lähiöelämä, jota valtaosa lähiöiden asukkaista elää ja josta useat tutkimuksetkin kertovat. Katsomani elokuvat toistavat stereotyyppistä kuvaa lähiöiden ja lähiön asukkaiden ongelmista; onnettomia yksinhuoltajaäitejä, köyhyyttä, tappelua ja rikoksia.
The Matter of Images -teoksessa Richard Dyer kirjoittaa Walter Lippmanin ajatuksia mukaillen stereotypioiden käyttötavoista. Stereotypioiden avulla järjestetään monitahoisia tai epäselviä ilmiöitä ja oikaistaan mutkia suoriksi. Niitä käytetään ilmaisemaan ”yleistä käsitystä” ihmisryhmästä tai ilmiöstä unohtaen, että yleinen käsitys on juuri stereotyyppien muovaama.
Stereotyyppinen aluekuvaus elokuvassa ei ole mikään tuore ilmiö. Esimerkiksi vuonna 1948 valmistuneessa Edvin Laineen Laitakaupungin laulussa todettiin työläiskortteleista: ”Ihmiskohtalot täyttyvät täällä suurkaupungin laidoilla usein väkevämmin, korostetummin, väkivaltaisemmin, Sen ihmiset ovat kovatekoisempia, alkukantaisempia, suoraviivaisempia…”
Stereotypia ei tietenkään ole elokuvateollisuuden keksimää. Taustalla on esimerkiksi lehdissä vuosikymmenten ajan kirjoitetut uutiset lähiöistä. Irene Roivaisen vuonna 1999 julkaistu tutkimus Sokeripala metsän keskellä osoitti, että 1960-luvun lopulta alkaen lähiökirjoittelu muuttui ongelmakeskeiseksi. Maine istuu sitkeässä, vaikka viime vuosina keskusteluun on tullut monipuolisemmin sävyjä.
Kun stereotypiaa toistetaan riittävästi, siitä tulee ihmisten mielissä totta. Vaikka todellisuus on monipuolisempi, vaikuttaa stereotypia myös sen kohteena olevien ajatusmaailmaan, pahimmillaan niin, että he uskovat siihen itsekin. Korso-elokuvan pojat varastavat kaupan takahuoneesta palautettuja tölkkejä, jotta saisivat rahaa palauttamalla ne uudelleen. Temppu ei onnistu odotusten mukaisesti ja yksi pojista toteaa: ”Tää on niin Korso. Tääl on ihan turha yrittää yhtään mitään.”
Joutomaalle pakoon ahdistusta
Lähiöalueiden arvostetuimpiin puoliin kuuluu luonnonläheisyys. Asuinalueiden laitamilla on rakentamatonta maisemaa, metsikköä tai joutomaata. Luonto tarjoaa mahdollisuuden rauhoittumiseen, jota elokuvien stressaantuneet henkilöt tuntuvatkin tarvitsevan kipeästi.
Päin seinää -elokuvan Essi ajaa autollaan kauas asutuksesta ja juoksee mahdollisesti tuttuun nuotiopaikkaan. Perillä hän oksentaa ja avaa oluttölkin hengästyneenä. Elokuvan nuoret nähdään useaan otteeseen kahlaamassa heinikossa, jonka yläpuolella kulkee massiivinen betonisilta. Sillan pilarien katveessa jutellaan, tapellaan ja sovitaan. Joutomaalle paetaan ahdistavaa maailmaa.
Täältä tullaan elämä -elokuvan pojat ovat löytäneet ajanviettopaikakseen metsästä luolan, ja Hiltonin nuoret istuskelevat eräässä rannalla hylätyn veneen päällä. Kun kuvakulmaa laajennetaan, liukuu oranssi metro siltaa pitkin kuvaruudun reunasta toiseen.
Joutomaakohtaukset kuvastavat lähiöiden sijoittumista kaupungin ja maaseudun välimaastoon. Ollaan rajamailla, paikoissa, joista kukaan ei huolehdi. Luonto ja urbaanin maiseman rakenteet sopivat hyvin samaan kuvaan. Koskemattoman luonnon keskeltä nousevat betonijärkäleet tarjoavat tehokkaita visuaalisia kontrasteja samalla alleviivaten luonnon turmeltumista – ahdistus on läsnä luonnon keskelläkin.
Mä lähden pois täältä
Hilton! -elokuvan nuoret katsovat tv:tä, kiroilevat, nahistelevat ja laittavat ruokia keittokomeroissaan. Parin ensimmäisen minuutin aikana nuorten maailmankuva tulee selväksi, kun yksi kysyy toiselta ”What do you see in your fucking future?” Toinen ei vastaa, vaan tekee kädellä ampumista kuvaavan eleen. Yksi hakkaa päätä seinään kirjaimellisesti. 21-vuotias Mira tupakoi sillalla ja sanoo: ”Mä näen pelkkää harmaata ja mua ei kiinnosta olla osa sitä.”
Päin seinää -elokuvan Takku uhoaa ensimmäisessä kohtauksessaan: ”Joku päivä mä hyppään junaan ja lähen vittuun täältä”. Lopussa on kohtaus, jossa juna lähtee, mutta Takku kaatuu asemalaiturille. Täältä tullaan elämä -elokuvan loppu on hieman samankaltainen; Jussi pakoilee Makkaratalon vartijoita ja putoaa ”makkaran” päältä kadulle kohtalokkain seurauksin. Kummassakin elokuvassa oppilaan tyhjä pulpetti luokkahuoneessa varmistaa katsojalle tapahtumien lopullisuuden. Elokuvien draamankaari päätyy kertomaan, että huonoista lähtökohdista ponnistaville ei ole luvassa onnellista loppua.
Korson päähenkilö haaveilee matkasta Yhdysvaltoihin koripalloa pelaamaan. Matka ei toteudu, mutta viimeisessä kohtauksessa näemme hänet laivalla matkalla Ruotsiin, missä odottaa työpaikka. Näin Korson loppu on tunnelmaltaan positiivisin tästä kuuden elokuvan otoksesta.
Lopuksi
Vihreän lesken aurinkoinen prologi on ikään kuin oma pienoisdokumentti, joka kestää musiikkikappaleen ajan. Dokumentaarinen vaikutelma syntyy erityisesti haastatteluosuudesta, jossa nuori perheenäiti kertoo haastattelijalle erinomaisesta viihtymisestään Tapiolassa. Ääniraidalla Kirka Babitzin laulaa vähemmän aurinkoisesti: ”Ihmiset asuvat taloissaan kuin koppakuoriaiset”. Uutta aluetta ihannoiva alku paljastuukin tyylikeinoksi, jonka tarkoitus on korostaa suunnitteluihanteiden ja elokuvan tapahtumien kontrastia.
Elokuvien lähiökuva on lohduton. Siksi lähiöstä lähdetään keskustaan tai ulkomaille, junalla tai laivalla – jos selvitään hengissä. Valitessani elokuvia olin aikaisemmin nähnyt niistä vain kaksi, enkä tiennyt muista paljonkaan. Olin hieman yllättynyt, että kaikissa tarina oli näinkin synkkä. Kuusi elokuvaa katsottuani jäin pohtimaan, missä ovat lähiöelokuvat, joissa pohjavire olisi positiivinen?
***
Tämä teksti julkaistiin alunperin vuonna 2019 Urbaria-instituutin ylläpitämässä Urbaria-blogissa. Julkaisen kirjoituksen Urbarian luvalla täällä, koska Urbaria-blogi ei enää ole saatavilla.
Talotarinat 