Sean Bakerin ohjaama Florida Project voisi aiheensa puolesta olla surullinen tai ahdistava elokuva. Sitä se ei ole, sillä tapahtumat kuvataan ikuista ja huoletonta kesää elävän lapsen silmin.
Itse kiinnitin tietenkin huomiota maisemakuviin ja rakennuksiin: huimaavaa väriryöppyä alusta loppuun. Päähenkilöt, kuusivuotias nokkela tyttö ja hänen epämääräisillä elinkeinoilla sinnittelevä äitinsä asuvat toistaiseksi violetissa Magic Castle -motellissa, jonne naapurissa olevan Disney Worldin sadunhohto melkein ulottuu.
Motellin lähiympäristöön kuuluu moottoritie, parkkialueita, lisää motelleja, hassuja hahmoja esittäviä kioskeja – sekä järvimaisema ja lehmiä! Tutkijat puhuvat tällaisista alueista epäpaikkoina, mutta elokuvan lapsille ne muodostavat arjen kehyksen, joka täyttyy merkityksillä ja muistoilla.
Amerikkalaisten tienvarsimotellien estetiikka kiehtoo, vaikka sitä onkin nähty elokuvissa jo melkein kliseeksi asti. Niin – oma käsitykseni motelleista perustuukin yksinomaan elokuviin, joissa hyvin usein kontrastin muodostaa arkkitehtuurin lupaama huolettomuus ja elokuvan synkät tapahtumat: prostituutiota, huumeita ja murhia Batesin motellista lähtien. Todellisuus lie moniulotteisempi, ja Florida Project tuokin valkokankaalle nimenomaan tavallista motelliarkea – joskaan huoletonta sekään ei aikuisten näkökulmasta ole.
Kamera seuraa lapsille niin ominaista tapaa käyttää tilaa. Lapset tutkivat ympäristöä ja löytävät jatkuvasti uusia paikkoja, joita he käyttävät niin kuin parhaaksi näkevät. Kun kaivataan jännitystä, mennään tyhjille pastetellisävyissään hehkuville huviloille, jotka huumehörhötkin ovat jo hylänneet. Seesteisemmissä tunnelmissa istutaan puussa, joka ”on kaatunut, mutta kasvaa yhä”. Muina aikoina oleillaan motellin seinustalla jossain portaikon tuntumassa. Päähenkilöllä ei muuten ole hetkeäkään tylsää.
Talotarinat 