Kirjoitin viimeksi Betoniunelmia-näyttelystä ja samalla teemalla jatkan. Sibeliusmuseossa Turussa on avautunut näyttely Rakas vihattu Betoni – Brutalismi Suomessa. Näyttely esittelee betoniarkkitehtuurin kotimaisia huippukohteita, jotka tunnetusti herättävät ristiriitaisia tunteita. Brutalismilla tarkoitetaan konstruktivistista rakennustyyliä, jolle on tunnusomaista käsittelemättömät betonipinnat.
Esiteltävät kohteet ovat pääosin julkisia rakennuksia. Valikoima osoittaa betonirakennusten monimuotoisuuden ja haluaa murtaa stereotyyppistä näkemystä betonirakennusten ankeudesta. Näyttelyn kiistaton tähti on näyttelypaikka itse, vuonna 1968 valmistunut Woldemar Baeckmanin suunnittelema Sibeliusmuseo. Museorakennus kätkee sisäänsä yllättävän paljon, sillä sen tilat jatkuvat myös maanalaisessa kerroksessa. Rakennusmassan sisällä on yllätyksenä myös japanilaishenkinen atriumpiha.
Paitsi, että paikan pääsee näyttelyssä kokemaan henkilökohtaisesti, on se myös esitelty muita kohteita laajemmin. Näyttely sijoittuu museon takaosan käytävälle ja yhteen näyttelyhuoneeseen. Käytävältä avautuu näkymä puutarhaan, jonka paikalla on aikoinaan ollut Kuninkaallisen Turun akatemian kasvitieteellinen puutarha.
Kokemisen arvoinen on myös Sibelius-sali. Musiikkimuseossa kun ollaan, on salin akustiikka erinomainen. Näyttelyn avajaisissa esiintyi Pyramidit-yhtye, jonka tunnelmallisiin jazz-sessioihin oli valittu kappaleita brutalismin aikakaudelta.
Avajaispuheissa mainittiin, että Sibeliusmuseo kuuluu niihin rakennuksiin, jotka ovat sisä- ja ulkopuolelta hyvin erilaisia tunnelmaltaan; ulkopuolen karu kuori pehmenee sisälle tultaessa. Ulkopuoli on kieltämättä suoraviivaisempi, mutta mielestäni ei kuitenkaan karu tai vaatimaton. Kun ensimmäisen kerran kävin museossa vuosia sitten, ihastuin erityisesti julkisivun kuviointiin ja ornamenttimaiseen ikkunaan, joka on kuin koru.
En tarkoita vähätellä sisätiloja, sillä pilarit ja kulmikkaasti poimuileva katto ovat yhdessä todella vaikuttavat.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Talotarinat 
Hei!
Osuin blogiisi monen sattuman kautta, ja olen iloinen, että osuin.
Jo pienestä pitäen on arkkitehtuuri ollut minulle merkityksellistä. Itse asiassa Sibeliusmuseon rakennus oli ensimmäinen moderni rakennus, joka aiheutti minulle wau-efektin. Olin tuolloin 6 v, ja vuosi oli -71. Kyseessä oli isäni laulututkinnon (sibis) päättökonsertti. Ehkä seitsemän vuotta myöhemmin olin siellä itsekin esiintymässä alttoviulu leukani alla todeten itsekseni, että ehkä se ei sittenkään ole minun juttuni.
Itse rakennus sai minussa aikaan melkeinpä uskonnollisen kokemuksen. Miten voi rakennus saada aikaan sellaisen tunnelman? Sittemmin olen saanut vastaavanlaisia kokemuksia muidenkin rakennusten kohdalla, mutta Sibeliusmuseo oli se ihan ensimmäinen.
Niin kuin kuvissasikin näkyy, niin esiintymisaluetta peittää vaalea parketti. Se on oikeasti rikos tuota arkkitehtuuria ja tunnelmaa kohtaan. En jaksa muistaa, mitä silloin joskus oli lattian peittona, mutta ihan varmasti ei vaaleaa parkettia!
Modernissa arkkitehtuurissa on esteettisessä mielessä erityisesti kyse rytmistä ja mittasuhteista. Siinä mielessä Sibeliusmuseo puhuttelee hyvin ajattomasti!
TykkääTykkää
Kiva kuulla, että löysit blogiini. Kiitos kun kerrot kokemuksesta arkkitehtuurin vaikuttavuudesta. Yksilölliset kokemukset minua kiinnostavatkin erityisesti.
TykkääTykkää