Syksyllä toden teolla käynnistynyt tutkimus Kohtaamisia kodin rajoilla on hyvässä vauhdissa. Hankkeessa selvitämme muun muassa millaista on yhteisöllisuus eri-ikäisillä asuinalueilla ja millainen vaikutus materiaalisella ympäristöllä on kanssakäymiseen – jos on. Tutkimuksemme sijoittuu kerrostaloalueille Runosmäessä, Halisilla, Skanssissa ja Linnakaupungin Harppuunakorttelissa. Työskentelen hankkeessa viiden muun tutkijan kanssa ja teemme yhteistyötä myös kieltentutkijoiden kanssa, jotka tarkastelevat kohtaamisia ja asuinalueiden maisemaa kielten näkökulmasta. Tutkimusryhmän kesken olemme käyneet tutustumassa jokaiseen alueeseen noin parin tunnin kävelyllä ja tavanneet alueiden asukkaita.
Runosmäessä bongasimme erilaisia kohtaamispaikkoja:
Avasimme syksyllä kyselyn, johon onkin tullut mukavasti vastauksia. Myös ensimmäisiä haastatteluja on tehty innokkaiden opiskelijoiden avustuksella, nimittäin tutkimushanke on yhdistetty opetukseen niin, että opiskelijat saavat arvokasta kokemusta kenttätöistä. Kuitenkin kaipaamme vielä hieman lisää osallistujia erityisesti haastatteluihin. Tarjoamme myös mahdollisuuden kirjoittaa kohtaamisista päiväkirjaa, ja joitakin upeita tarinoita olemme saaneet. Hankkeen kotisivulta pääsee vastaamaan kyselyyn tai katsomaan muut ohjeet osallistumiseen. Varsinaisen analyysin aika on myöhemmin, mutta pikaisella silmäyksellä tähän asti kertynyt aineisto on hyvin kiinnostavaa.
Halisten taloissa on vahvaa ysärihenkeä.
2000-luvulla kansipiharakentaminen on yleistynyt ja parvekkeet kasvaneet. Skanssin asfaltoitu piha oleskeluterasseineen ei aivan vakuuttanut viihtyisyydellään. Vai johtuiko tunnelma vain harmaasta kelistä? Onneksi jouluiset parvekkeet toivat valoa maisemaan.
Harppuunakorttelissa pihan suunnitteluun on selvästi panostettu ja se mahdollistaa monenlaisen tekemisen: vuokrattavia viljelylaatikoita, grillikatos, useita erilaisia oleskelualueita, kuntolaitteita, trampoliineja ja pihan valmistuessa jopa pieni juoksurata. Majakkamaisen yhteisrakennuksen katolla voi kesällä ottaa aurinkoa tai talvella laskea mäkeä.
Kannen alla tunnelmia aistivat Silja Laine, Maija Mäki, Sanna Lillbroända-Annala, Tommi Kurki, Outi Veivo ja Kristel Edelman.
Teksti on alun perin julkaistu vuonna 2019 Urbaria-blogissa, jota ei enää ole.
Lähiöideologiaan sisältyi alun perin ajatus monipuolisesta palveluverkostosta, mutta nykyisin elintarvikekauppa on monen lähiön ainoa palvelu. Tässä omaelämäkerrallisessa katsauksessa peilaan lähikaupan muutosta omiin kauppakokemuksiini.
Ensimmäinen lähikauppani, jonka muistan, oli kotipihalla kerrostalon kivijalassa talon päädyssä. 1950-luvulla liiketilat sijoitettiin tavallisesti asuintalojen pohjakerroksiin ja näin tehtiin myös Fazer-yhtymän rakennuttamissa taloissa Vantaan Vaaralassa, entisessä Helsingin maalaiskunnassa. Kaupan lisäksi pihapiirissä oli kaksi kampaamoa, pienten lasten seimi ja peräti oma postikonttori. Kaupunki Vantaasta tuli samana vuonna 1974, kun minusta tuli vantaalainen ja K-valinta Wilkmanin asiakas.
Pieni liiketila oli suunniteltu aikana, jolloin sekatavarakaupat alkoivat väistyä valintamyymälöiden tieltä. Päivittäistavaramyymälöiden määrä kasvoi ollen suurimmillaan vuonna 1964, jolloin toiminnassa oli 22 565 myymälää mukaan lukien kauppahallit ja erikoismyymälät. Valintamyymälän idea oli syntynyt hieman aikaisemmin, mutta vuonna 1958 niitä toimi Suomessa vain 90 kappaletta. Muutamassa vuodessa määrä kymmenkertaistui ollen 870 vuonna 1962.
1970-luvulla kauppojen ikkunoita peittivät käsin tekstatut tarjoushinnat. Kuva Rolf Wilkman.
Valintamyymälässä asiakas kerää itse tuotteet hyllyiltä ja maksaa ne yhdellä kertaa kassalle, toisin kuin aikaisempien sekatavarakauppojen palvelutiskeillä. 1960-luvun aikana ulkomailta haettiin mallia itsepalveluun, varastointiin ja myyntiin sopiviin valmispakkauksiin. Esillepano muuttui ja tuotevalikoima kasvoi.
Kauppa oli suunniteltu nimenomaan pihapiirin asukkaille. 1970-luvulla lähiympäristöön syntyi lisää asutusta, ja muualta tulevien tuli kulkea puolen pihan läpi kauppaan. Jos tuli autolla, oli parkkitilaa niukasti. Myös tavarakuljetusten oli ajettava pihan läpi ja peruuteltava hankalasti kääntyillen roskasäiliön vieritse pienelle takapihalle.
1970-luvulla liha- ja kalatiski kuului asiaan pienessäkin kaupassa, niin myös Wilkmanilla. K-kaupan 1970-luvun TV-mainoksessa lihatiski saa erityistä huomiota. Mainoksessa esiintyy keittiömestari Väinö Purje, joka tuli lukuisista mainoksista tunnetuksi K-kaupan Väiskinä: ”Niin, lihaostos on tärkeä ostos. Sitä kannattaa suunnitella ja ostaa silloin, kun se on edullista. Nyt on liha edullisimmillaan, joten sitä voi vaikka pakastaa.” Kassalle oli usein jono, jonka häntä pahimmassa tapauksessa mutkitteli lihatiskin ohi. Onneksi matkan varrella sijaitsi ”leluosasto”, hyppynarujen ja superpallojen hylly, josta aina tarkastin kiinnostavat uutuudet.
Tuli aika, jolloin aloin saada viikkorahaa. Itsenäisillä kauppareissuilla suuntasin joko karkkihyllylle tai pakastealtaalle, jossa piti retkottaa vatsa altaan reunalla, jalat lattiasta irronneina ylettyäkseen tiettyyn jäätelöön. Hieman vanhempana hain lehtihyllystä Suosikki-lehden.
Todellinen lähiön K-halli
Kun Vaaralasta kiivettiin Hakunilanmäkeä ylös, oli kaikki kotiympyröitä uudempaa ja isompaa – olihan Hakunila oikea lähiö. Suuri oli myös K-halli Henriksson, äitini työpaikka monen vuoden ajan. Keskon historiikin mukaan hallimyymälä oli kotimainen, juuri K-ryhmän kehittämä innovaatio. Pinta-alaltaan yli 400 m²:n hallit myivät myös kodintarvikkeita ja yleistyivät 1970-luvulla. Ruokatuotteiden lisäksi Henrikssonilla oli hyvä valikoima erilaista tavaraa: kurasaappaita, tekstiilejä, kukkaruukkuja ja jopa muutama lasten polkupyörä eineshyllyn päällä.
Kauppa sijaitsi erillisessä liikerakennuksessa kävelyraitin varrella. Viereisellä aukiolla oli kahluuallas. Matalassa suorakaiteen muotoisessa rakennuksessa oli kaupan lisäksi ainakin R-kioski. Facebookin Vantaa kuvissa ja muistoissa -ryhmässä hieman minua vanhemmat hakunilalaiset muistavat jorailleensa rakennuksen toisessa päädyssä sijainneessa disko Hadiksessa. Diskon lopetettua toimintansa kauppa laajeni sen tiloihin. Kauppias Eino Henriksson kertoo kehityksestä omin sanoin vuonna 1978 julkaistussa kirjassa Uudistuva K-kauppa. Kuvateksti toteaa, että ”K-halli Henriksson on todellinen lähiön K-halli.” Kauppias otti käyttöön luovia ratkaisuja, kuten kassojen sijoittelun peräkkäin ulkomaanmatkalla näkemänsä esimerkin mukaan. Toinen keksintö oli sisäkioski, jossa myytiin lehtiä, makeisia ja savukkeita. Kioski hillitsi kassajonojen venymistä ja helpotti esimerkiksi karkkiostoksia tekevien lasten asiointia. ”Joka tavalla onnistunut tuo sisäkioski, toteaa kauppias tyytyväisenä.”
Itse en muista kauppiaan persoonaa lainkaan. Sen sijaan kotipihan pikkukaupassa kauppiaspariskunta koirineen tuntui olevan läsnä aina. Johanna Hankosen teksti vähittäiskaupan rakennemuutoksesta teoksessa Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta tukee kokemustani: ”Kauppiaan hävitessä jokseenkin persoonattoman esinejärjestelyn taakse tuli asiakkaasta entistä omatoimisempi jakelun osapuoli” . Itse osoitin omatoimisuutta valitsemalla kylmähyllystä erivärisiä Jacky-vanukkaita.
Hakunilan ostoskeskuksen paikalla oli vielä näihin aikoihin metsää. Yksittäisten myymälöiden tarve väheni ostoskeskuksen valmistuttua vuonna 1981. Menneinä vuosikymmeninä Hakunilanraitin kolme liikerakennusta muodostivat yhtenäisen sarjan, nyt Henrikssonin kauppaa ja koko rakennusta ei enää ole, vaan paikalla on kerrostalo. Ostoskeskuksellakin on jo oma, monivaiheinen historiansa kehityssuunnitelmineen.
Takapihalla ja lastauslaiturin lemussa
Perheemme arjen rutiineihin kuului, että isän haettua minut hoitopaikasta keltaisella Toyotalla ajoimme Henrikssonin takapihalle. Siinä odottelimme, kunnes äiti ilmestyi lastauslavalle pullistelevat ostoskassit mukanaan.
Vuosikymmenen vaihtuessa 1980-luvuksi vaihtui myös äitini työpaikka, nyt Myllypuroon. Jukka Ihatsun K-kauppa sijaitsi samankaltaisessa erillisrakennuksessa kuin Hakunilassakin. Tässä kaupassa tein jonkun taksvärkkivuoron tavaroita hyllyttäen, mutta muuten muistoni ovat vähäiset. En muista käyneeni kaupan etupuolella koskaan, sillä yleensä käynnit rajoittuivat autossa odottamiseen parkkipaikalla.
Takapiha tuli tutuksi myös Pihlajamäen ostoskeskuksessa muutamaa vuotta myöhemmin. Nyt en enää istunut autossa odottamassa, vaan pääsin töihin itsekin muutamina päivinä. Aivan virallinen työsuhde ei tainnut olla, mutta palkkaa sain äitini kertoman mukaan kymmenen markkaa tunnilta. Sain naksutella hintalappuja karkkeihin ja opin avaamaan pahvilaatikon näppärästi. Sain tottua ruokakauppojen lastauslaiturien tuntumassa leijailevaan pistävään lemuun.
Kun vuosia myöhemmin kävin Pihlajamäen ostoskeskuksessa, huomasin, että ostoskeskus kokonaisuutena oli minulle täysin vieras; kokemukseni rajoittui kaupan sisätiloihin ja takapihaan. Tulin ajatelleeksi, että kaupan työntekijä voi työskennellä vuosia kaupassa tuntematta alueen ympäristöä juuri lainkaan. Kaupan ja katutilan yhteys on suljettu koko ikkunan peittävillä jättimäisten hedelmien kuvilla. Vanhoista valokuvista voi nähdä, että 1960-luvulla kauppojen ikkunoista vielä näkyi läpi. Rakentamisajankohdaltaan Myllypuro ja Pihlajamäki asettuvat 1960-luvun alkuun. Tätä on sanottu ostoskeskusrakentamisen kulta-ajaksi. Pihlajamäen ostoskeskus laajeni vuonna 1970 uudisosalla.
Seuraavien vuosikymmenten aikana kehitys jatkui kohti suurempia kauppakeskittymiä. Rapistuneet lähiostarit ovat saaneet antaa tilaa tehokkaammille neliöille. Pihlajamäessäkin ostarin nuorempi osa purettiin 2021 ja tilalle rakennettiin uusi liikerakennus. Myllypuron vanha ostoskeskus korvattiin liiketilojen ja asuinrakennusten kokonaisuudella. Kuvaamassani liikerakennuksessa kävelyraitin toisessa päässä toimii toistaiseksi vielä K-kauppa.
Myllypurossa Orpaanportaan kävelyraitin päässä sijaitsevan liikerakennuksen takapiha. Kuva Päivi Leinonen.
Metrolla kaupan kassalle
Myös äitini siirtyi suurempaan kauppakeskittymään vuonna 1986 muuttaessaan kolmanteen liikkeeseen saman kauppiaan palveluksessa, nyt Kontulan ostoskeskukseen, joka Helsingin kaupungin sivuilta löytyvän tiedon mukaan on Suomen suurin avo-ostari. Vuonna 1967 valmistuneessa ostoskeskuksessa toimi heti alkuvuosina useita erikoisliikkeitä, vaatekauppojakin. Siellä oli myös maan suurin K-kauppa Kotikontu.
Kun metrolinja ulottui Kontulaan asti vuonna 1986, tehtiin ostoskeskuksessa laajamittainen uudistus. Myös kaupan tilat uudistettiin, ja siihen avattiin uusi Kontumarket. Liike oli jo niin suuri, että siinä oli erilliset toimistotilat toisessa kerroksessa aikaisempien kauppojen ahtaiden monitoimikoppien sijaan. Äidin työ kassojen ja hyllyjen välistä muuttui lähes täyspäiväisesti konttorin puolelle.
Kontumarketiin liittyy myös oman työhistoriani mittavin kokemus ruokakaupassa työskentelystä. Yhden kesän istuin jollain pitkän kassarivistön kassoista ja tulin tutuksi koodinlukijan ja liukuhihnan kanssa. ”Kiitos” lyheni minunkin suussani puoleen: ”-tos”. Tauolla hörpin automaattikahvia henkilökunnan postmodernilla terassilla. Tähän kauppaan en kulkenut takaovesta, sillä käytin metroa, jonka sisäänkäynti oli kaupan pääoven vieressä.
Plussapisteet automarketissa
Nykyinen lähikauppani sijaitsee Turussa pienessä liikekeskuksessa, joka muodostuu kahdesta kerrostaloon liittyvästä liikesiivestä. Kauppasiipi oli yleinen ratkaisu 1950- ja -60-luvuilla; kivijalkakaupan ja erillisen liikerakennuksen välimuoto. Kauppojen verkosto oli vielä tiheä, mutta liiketila tarvitsi enemmän tilaa kuin kerrostalon runkoon oli mahdollista sijoittaa.
Kauppojen vähenemisen olen kokenut kotikulmillani aivan äskettäin, sillä vielä muutama vuosi sitten toisessa siivessä oli Valintatalo. Kahden vähittäiskaupan sijainti vieri vieressä oli aikaisemmin hyvin yleistä, ja siihen on syykin: kahden lähekkäisen myymälän oli todettu myyvän enemmän kuin yksinään sijaitsevan myymälän myynti kerrottuna kahdella. Yrityskauppojen myötä molemmissa kaupoissa sai hetken aikaa K-ryhmän plussapisteitä, kunnes Valintatalo sulki ovensa.
Plussani karttuvat usein myös reitille osuvassa Kupittaan Citymarketissa, joka on yksi ensimmäisistä automarketeista Suomessa. Kivijalkakauppojen ja keskustan vetovoima hiipuu, ja nyt jo ostoskeskuksiakin puretaan. Onko kohta jäljellä enää muita kauppoja kuin nämä jättimarketit?
Kupittaan Citymarket on toukokuusta 2019 alkaen palvellut asiakkaita ympäri vuorokauden. Kuva Päivi Leinonen.
Aloituskuva teoksesta Uudistuva K-kauppa. Honkala, Matti & Korhonen, Antero.
***
Tämä teksti julkaistiin alunperin vuonna 2021 Urbaria-instituutin ylläpitämässä Urbaria-blogissa. Julkaisen kirjoituksen Urbarian luvalla täällä, koska Urbaria-blogi ei enää ole saatavilla.
Kirjallisuus
Hankonen, Johanna. Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Gaudeamus Kirja, Otatieto Oy ja TTKK Arkkitehtuurin osasto. Tampere 1994.Hoffman, Kai. Kesko 1940-1990. Kauppiaitten kustannus Oy. Helsinki 1990.
Honkala, Matti & Korhonen, Antero. Uudistuva K-kauppa. Kauppiaitten kustannus Oy. Helsinki 1978.
Koistinen, Katri. Kyläkaupoista suuryksiköihin ja kohti uusia lähikaupan muotoja. Teoksessa Koistinen, Katri, Lammi, Minna & Raijas, Anu (toim.) Kaupasta kaikille. Kuluttajatutkimuskeskuksen kirjoja 5. Tampere 2009.
Kokkonen, Jouko (toim.). Kontula. Elämää lähiössä. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansanelämän kuvauksia 59. Helsinki 2002.
Saresto, Sari & Salminen, Anne & Vierto, Mira. Ostari. Lähiön sydän. Rakennushistoriallinen selvitys. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 2/2004. Helsingin kaupunginmuseo. Helsinki 2004.
Teksti on alun perin julkaistu vuonna 2021 Urbaria-blogissa, jota ei enää ole.
Dome Karukosken 2014 valmistuneen Päin seinää -elokuvan Essi sanoo ”Itä-Vantaa on maaginen valtakunta, jossa unelmat ei toteudu.” Elokuva ei ole ainoa, jossa lähiön asukkaiden maailmankuvaa leimaa luovuttamisen tunnelma. Katsottuani kuusi lähiöön sijoittuvaa elokuvaa pohdin, millaisen kuvan elokuvat antavat lähiöistä.
Karukosken elokuvan lisäksi katselulistallani oli Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän vuodelta 2018, Akseli TuomivaaranKorso vuodelta 2014, Virpi Suutarin 2013 valmistunut dokumenttielokuva Hilton – Täällä ollaan elämä, Tapio Suomisen vuonna 1979 ohjaama Täältä tullaan elämä ja Jaakko Pakkasvirran 1968 valmistunut Vihreä leski.
Pahoinvointia pihoilla ja ostareilla
Sarjan vanhin elokuva Vihreä leski alkaa arkisen miellyttävissä tunnelmissa perheen askareita kuvaten, mutta etenee pian kohti epämiellyttäviä varjoja ja yhä tummempia sävyjä. Äiti ja lapset kohtaavat takapihan metsikössä oudon hiippailijan, ja myöhemmin sama hahmo istuu keinussa vahtien pimeydestä päähenkilön puuhia valaistussa keittiössä.
Muissakaan elokuvissa leikkipaikat eivät ole ainoastaan lasten käytössä. Päin seinää -elokuvan kohtauksessa nähdään viinaanmenevä ”isoisä” retkottamassa hiekkalaatikolla tyhjä pullo vieressään hiekkalelujen seassa. Myös Täältä tullaan elämä -elokuvan Jussi päätyy ryyppyreissun jälkeen leikkipaikalle liukumäen alle nukkumaan puukko turvanaan, hurjamaineisessa Kontulassa kun ollaan. Elokuvien ostoskeskuksissa pummataan tupakkaa tai rahaa, rikotaan kahvilan ikkuna ja varastetaan olutta kaupasta.
Hölmö nuori sydän -elokuvassa ostarilla syntyy erimielisyyksiä.Ruutukaappaus.
Edellä kuvatut tapahtumat voisivat hyvin olla totta. Tulee kuitenkin mieleen kysyä, missä näkyy se arkinen ja hyvä lähiöelämä, jota valtaosa lähiöiden asukkaista elää ja josta useat tutkimuksetkin kertovat. Katsomani elokuvat toistavat stereotyyppistä kuvaa lähiöiden ja lähiön asukkaiden ongelmista; onnettomia yksinhuoltajaäitejä, köyhyyttä, tappelua ja rikoksia.
The Matter of Images -teoksessa Richard Dyer kirjoittaa Walter Lippmanin ajatuksia mukaillen stereotypioiden käyttötavoista. Stereotypioiden avulla järjestetään monitahoisia tai epäselviä ilmiöitä ja oikaistaan mutkia suoriksi. Niitä käytetään ilmaisemaan ”yleistä käsitystä” ihmisryhmästä tai ilmiöstä unohtaen, että yleinen käsitys on juuri stereotyyppien muovaama.
Stereotyyppinen aluekuvaus elokuvassa ei ole mikään tuore ilmiö. Esimerkiksi vuonna 1948 valmistuneessa Edvin Laineen Laitakaupungin laulussa todettiin työläiskortteleista: ”Ihmiskohtalot täyttyvät täällä suurkaupungin laidoilla usein väkevämmin, korostetummin, väkivaltaisemmin, Sen ihmiset ovat kovatekoisempia, alkukantaisempia, suoraviivaisempia…”
Stereotypia ei tietenkään ole elokuvateollisuuden keksimää. Taustalla on esimerkiksi lehdissä vuosikymmenten ajan kirjoitetut uutiset lähiöistä. Irene Roivaisen vuonna 1999 julkaistu tutkimus Sokeripala metsän keskellä osoitti, että 1960-luvun lopulta alkaen lähiökirjoittelu muuttui ongelmakeskeiseksi. Maine istuu sitkeässä, vaikka viime vuosina keskusteluun on tullut monipuolisemmin sävyjä.
Kun stereotypiaa toistetaan riittävästi, siitä tulee ihmisten mielissä totta. Vaikka todellisuus on monipuolisempi, vaikuttaa stereotypia myös sen kohteena olevien ajatusmaailmaan, pahimmillaan niin, että he uskovat siihen itsekin. Korso-elokuvan pojat varastavat kaupan takahuoneesta palautettuja tölkkejä, jotta saisivat rahaa palauttamalla ne uudelleen. Temppu ei onnistu odotusten mukaisesti ja yksi pojista toteaa: ”Tää on niin Korso. Tääl on ihan turha yrittää yhtään mitään.”
Joutomaalle pakoon ahdistusta
Lähiöalueiden arvostetuimpiin puoliin kuuluu luonnonläheisyys. Asuinalueiden laitamilla on rakentamatonta maisemaa, metsikköä tai joutomaata. Luonto tarjoaa mahdollisuuden rauhoittumiseen, jota elokuvien stressaantuneet henkilöt tuntuvatkin tarvitsevan kipeästi.
Päin seinää -elokuvan Essi ajaa autollaan kauas asutuksesta ja juoksee mahdollisesti tuttuun nuotiopaikkaan. Perillä hän oksentaa ja avaa oluttölkin hengästyneenä. Elokuvan nuoret nähdään useaan otteeseen kahlaamassa heinikossa, jonka yläpuolella kulkee massiivinen betonisilta. Sillan pilarien katveessa jutellaan, tapellaan ja sovitaan. Joutomaalle paetaan ahdistavaa maailmaa.
Päin seinää -elokuvan Takku nähdään monta kertaa betonisillan alla heinikossa.Ruutukaappaus.
Täältä tullaan elämä -elokuvan pojat ovat löytäneet ajanviettopaikakseen metsästä luolan, ja Hiltonin nuoret istuskelevat eräässä rannalla hylätyn veneen päällä. Kun kuvakulmaa laajennetaan, liukuu oranssi metro siltaa pitkin kuvaruudun reunasta toiseen.
Joutomaakohtaukset kuvastavat lähiöiden sijoittumista kaupungin ja maaseudun välimaastoon. Ollaan rajamailla, paikoissa, joista kukaan ei huolehdi. Luonto ja urbaanin maiseman rakenteet sopivat hyvin samaan kuvaan. Koskemattoman luonnon keskeltä nousevat betonijärkäleet tarjoavat tehokkaita visuaalisia kontrasteja samalla alleviivaten luonnon turmeltumista – ahdistus on läsnä luonnon keskelläkin.
Mä lähden pois täältä
Hilton! -elokuvan nuoret katsovat tv:tä, kiroilevat, nahistelevat ja laittavat ruokia keittokomeroissaan. Parin ensimmäisen minuutin aikana nuorten maailmankuva tulee selväksi, kun yksi kysyy toiselta ”What do you see in your fucking future?” Toinen ei vastaa, vaan tekee kädellä ampumista kuvaavan eleen. Yksi hakkaa päätä seinään kirjaimellisesti. 21-vuotias Mira tupakoi sillalla ja sanoo: ”Mä näen pelkkää harmaata ja mua ei kiinnosta olla osa sitä.”
Päin seinää -elokuvan Takku uhoaa ensimmäisessä kohtauksessaan: ”Joku päivä mä hyppään junaan ja lähen vittuun täältä”. Lopussa on kohtaus, jossa juna lähtee, mutta Takku kaatuu asemalaiturille. Täältä tullaan elämä -elokuvan loppu on hieman samankaltainen; Jussi pakoilee Makkaratalon vartijoita ja putoaa ”makkaran” päältä kadulle kohtalokkain seurauksin. Kummassakin elokuvassa oppilaan tyhjä pulpetti luokkahuoneessa varmistaa katsojalle tapahtumien lopullisuuden. Elokuvien draamankaari päätyy kertomaan, että huonoista lähtökohdista ponnistaville ei ole luvassa onnellista loppua.
Korson päähenkilö haaveilee matkasta Yhdysvaltoihin koripalloa pelaamaan. Matka ei toteudu, mutta viimeisessä kohtauksessa näemme hänet laivalla matkalla Ruotsiin, missä odottaa työpaikka. Näin Korson loppu on tunnelmaltaan positiivisin tästä kuuden elokuvan otoksesta.
Lopuksi
Vihreän lesken aurinkoinen prologi on ikään kuin oma pienoisdokumentti, joka kestää musiikkikappaleen ajan. Dokumentaarinen vaikutelma syntyy erityisesti haastatteluosuudesta, jossa nuori perheenäiti kertoo haastattelijalle erinomaisesta viihtymisestään Tapiolassa. Ääniraidalla Kirka Babitzin laulaa vähemmän aurinkoisesti: ”Ihmiset asuvat taloissaan kuin koppakuoriaiset”. Uutta aluetta ihannoiva alku paljastuukin tyylikeinoksi, jonka tarkoitus on korostaa suunnitteluihanteiden ja elokuvan tapahtumien kontrastia.
Elokuvien lähiökuva on lohduton. Siksi lähiöstä lähdetään keskustaan tai ulkomaille, junalla tai laivalla – jos selvitään hengissä. Valitessani elokuvia olin aikaisemmin nähnyt niistä vain kaksi, enkä tiennyt muista paljonkaan. Olin hieman yllättynyt, että kaikissa tarina oli näinkin synkkä. Kuusi elokuvaa katsottuani jäin pohtimaan, missä ovat lähiöelokuvat, joissa pohjavire olisi positiivinen?
***
Tämä teksti julkaistiin alunperin vuonna 2019 Urbaria-instituutin ylläpitämässä Urbaria-blogissa. Julkaisen kirjoituksen Urbarian luvalla täällä, koska Urbaria-blogi ei enää ole saatavilla.
Kävin Tallinnassa tutustumassa alueisiin, joissa on sitä kuuluisaa pöhinää: Noblessner, Telliskivi ja Koplin Põhjalan tehtaan alue. Näitä yhdistää se, että ne on rakennettu entisille teollisuusalueille ajan trendien mukaisesti. Alueet ovat erilaisia siinä, miten tehokkaasti muutos on toteutettu; kerralla kaikki uusiksi vs. pikkuhiljaa keskeneräisyyttä sietäen.
Noblessner on uusi trendikäs alue entisen sukellusvenetelakan alueella. Merelliseen ympäristöön on rakennettu uusia asuintaloja, joiden julkisivujen monimuotoisuus kiinnittää huomioni: ei mitään pientä yksityiskohtien vaihtelua, vaan melko reipasta – tämähän ei ole Tallinnassa mitään uutta. Rannan tuntumassa kun ollaan, ovat parvekkeet tärkeitä, ja muutamassa talossa ne suorastaan työntyvät merelle päin.
Vanhoissa teollisuushalleissa on ravintola- ja kulttuuripalveluja. Kaikki on siistiä ja modernia. Sataman aluetta on noin vuosikymmenen ajan kehittänyt kiinteistökehitysyhtiö, ja viimeistelty tunnelma kielii, että uudistus on tehty kokonaissuunnitelman mukaan. Materiaalisen kulttuuriperinnnön aiheiden tutkija Irina Seits kirjoittaa artikkelissaan, että alueen historiaa tuodaan esiin valikoidussti ja mahdollisuuksia olisi paljon enempään.
Telliskiven muutos on tapahtunut toisella tapaa, ruohonjuuritasolta alkaen. Kulttuuritoimijat löysivät alueen potentiaalin parikymmentä vuotta sitten ja nyt on muodostunut vetovoimaiseksi kulttuurikeskukseksi. Isona toimijana on valokuvataiteen museo Fotografiska, mutta sen lisäksi on lukuisia pienempiä gallerioita, erilaisia putiikkeja ja ruoka- ja kahvilatarjontaa joka kulman takana.
Samantyyppinen kehitys on käynnissä Koplissa entisen Põhjalan kumitehtaan alueella, mutta varhaisemmassa vaiheessa. Tämä näkyy vallitsevasta keskeneräisyyden ja kuluneisuuden asteesta, sillä monin paikoin rakennukset ovat siinä tilassa, mihin ne tehtaan poistuttua jäivät. Tyylikkäät kaupat ja baarit elävät kuitenkin sulassa sovussa raunioromantiikan kanssa, ja kontrastithan aina muodostavat kiinnostavia kokonaisuuksia.
***
Urban Bustle and Industrial History in Tallinn
I visited some of Tallinn’s interesting areas known for their famous buzz: Noblessner, Telliskivi, and the Põhjala Factory area in Kopli. What they have in common is that they’ve all been developed on former industrial sites, as has been done in many other cities for quite some time. The areas differ in how thoroughly the transformation has been carried out: from a complete overhaul to embracing a certain degree of incompleteness.
Noblessner is a new and trendy area built on the site of a former submarine shipyard. In this seaside environment, new residential buildings have been constructed, and what catches my eye is the diversity of the facades – nothing new in Tallinn. In some buildings, the balconies reach out toward the sea. The old industrial halls now house restaurants and cultural services in clean and modern form. The area has been developed for about a decade by a real estate development company, and the polished atmosphere suggests that the renewal has been carried out according to a comprehensive master plan. Researcher Irina Seits, who studies material cultural heritage, writes in an article that the area’s history is presented selectively, and there would be potential for much more.
Telliskivi has developed in a different way – starting from the grassroots level. Cultural actors discovered the potential of the area about twenty years ago, and it has since become a vibrant cultural hub. One of the major players is the photography art museum Fotografiska, but there are also numerous smaller galleries, boutiques, and food and coffee spots around every corner. A similar kind of development is now underway in Kopli, in the former Põhjala rubber factory area, though it’s still in an earlier stage. This is evident from the prevailing sense of incompleteness and worn-out charm. Many buildings remain in the state they were left in after the factory shut down,but the stylish shops and bars coexist seamlessly with this ”ruin romanticism,” and contrasts like these often create truly interesting environments.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Olen aikaisemmin pariin otteeseen kertonut Turun Linnakaupunkiin sijoittuneen tutkimushankkeen kuulumisia. Kaksivuotinen projekti päättyi vuodenvaihteessa, mutta tulosten yhteenveto on jatkunut sen jälkeenkin. Työskentely sujui hyvässä tekemisen meiningissä ja kokonaisuudessan hanke tuntui onnistuneelta. Aiheen parissa olisi kiinnostavaa jatkaa tulevaisuudessakin, ja uuden alueen ollessa kyseessä olisi myös perusteltua toteuttaa seurantaa pidemmälläkin aikajänteellä.
Hyvän yleiskuvan hankkeesta saa Turun kaupunkitutkimusohjelman julkaisemasta tutkimuskatsauksesta. Tarkemmin kohdistuneita näkökulmia on kahdessa julkaistussa artikkelissa, jotka sattumoisin ovat molemmat englanninkielisiä.
Kirjoitin yhdessä Sanna Lillbroända-Annalan kanssa Ethnologia Fennica -lehteen artikkelin Walking with Ines – Sensing Urban Transformation. Tässä artikkelissa pohdimme yhden kävelyhaastattelun reittiä seuraten paitsi ympäristön aistimista, myös kävelyä ja tallennustekniikkaa menetelmällisestä näkökulmasta.
Kirjoitin Barcelonassa järjestettyyn Urban Futures − Cultural Pasts konferenssiin liittyvään julkaisuun artikkelin Sensory Pasts, Presents and Futures in Building a New Maritime Turku, jossa tarkastelin mereen ja satamaan liitettyjä aistikokemuksia sekä ajatuksia alueen menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Teksti löytyy sivulta 354.
Ja lisää on tulossa, sillä syksyllä julkaistaan SKS:n kustantama tiedekirja Tekojen kaupunki. Siinä on mukana kaksi Linnakaupunkiin liittyvää kirjoitusta ja muutakin huippukiinnostavaa tuoretta kaupunkitutkimusta!
Sensory Ethnography in Linnakaupunki – Publications
The two-year research project focusing on Turku’s Linnakaupunki district concluded at the turn of the year, but the process of summarizing the results continued all spring. A good overview of the project can be found in the report published by the Turku Urban Research Program (in Finnish only). More focused perspectives are presented in two published articles:
Sensory Pasts, Presents and Futures in Building a New Maritime Turku in AMPS Proceedings Series (p. 354).
And there’s more to come – the book Tekojen kaupunki (Cities in the Making) will be published this fall, featuring two texts about Linnakaupunki and much more!
Aloituskuva: Päivi Leinonen | Lead image: Päivi Leinonen
Tiivistä uutta kaupunkia. Tätä luonnehdintaa käytetään nyt monien uusien asuinalueiden kohdalla. Seuraan mielenkiinnolla keskustelua, sillä uusi alue oli kohteena myös tutkimushankkeessa, jossa työskentelin 2023-2024. Turun Linnakaupunki käsittää useita erityyppisiä asuinalueita ja varsinkin tiiviimmin rakennetut ovat saaneet jo rakennusaikana kritiikkiä osakseen. Tiivis kaupunki on arvostelijoiden mielestä ahdas, ankea ja jopa slummimainen. Tässä jutussa ei nyt mennä Turkuun tämän enempää, vaan Helsingin Jätkäsaareen. Näitä alueita toisinaan verrataan toisiinsa ja monia yhtäläisyyksiä onkin: keskustan läheisyys, satama, tiiviys – ja se arvostelu. Somessa kauhistellaan, mutta Jätkäsaaren asukkaat näkevät myös merenläheisyyttä, puistoja, palveluja ja yhteisöllisyyttä (HS 29.7.2024).
Kävin katsomassa itse loppukesästä, miltä Jätkäsaari näyttää. Tämä on tietenkin vierailijan näkökulma, enkä voi sanoa asumisen arjesta tai asunnoista mitään. Kyllä, talot ovat paikoitellen lähekkäin. Kaduilla kulkiessa ei kuitenkaan tarvitse kävellä kovin pitkään, ennen kuin vastaan tulee jonkinmoinen aukio. Monotonisuudesta arkkitehtuuria ei ainakaan voi syyttää, sillä värejä ja muotoja riittää. Saattaisiko välillä jopa kaivata hieman yhtenäisyyttä?
Totta on sekin, että vihreyttä on talojen välissä niukasti. Luonnollisesti puut ovat uusilla pihoilla vielä hentoja. Vehreys on suunnitellusti keskitetty alueen läpi mutkittelevalle puistovyöhykkeelle. Päämäärättömästi vaeltelevalle kulkijalle puisto tuntuu tulevan eteen tämän tästä, sillä se on todella iso. Aurinkoisena aamuna ei tunnu erityisen ahtaalta tai ankealta.
Pst. Klikkaa kuvat isommiksi – Click photos to see them bigger!
In English:
Many new residential areas are described as dense and urban. I am following the discussion with interest, as a new district like this was also the subject of the research project where I worked in 2023-2024. Dense areas are often criticized for being cramped, dreary, and even slum-like. One example is Jätkäsaari in Helsinki. Nevertheless, residents of Jätkäsaari also appreciate the proximity to the sea, parks, services, and a strong sense of community (HS 29.7.2024). I visited Jätkäsaari at the end of the summer to see what it looked like.
Of course, this is only a visitor’s perspective, so I can’t speak to daily life or the apartments themselves. It is true that the buildings are situated close together in blocks. However, as I walked through the streets, I didn’t have to go far before reaching some kind of square. I can’t fault the architecture for being monotonous, as there are enough variations in colors and shapes. I even wondered if a bit more unity might be nice. It’s also true that there isn’t much greenery between the buildings, but as planned, it is concentrated in a park zone that winds through the area. An aimless wanderer like me frequently comes across the park, as it is quite large. On a sunny morning the area doesn’t feel particularly cramped or dreary.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Otsikko liioittelee hieman, sillä Barcelonassa en ehtinyt suunnitellusti harrastaa arkkitehtuuriturismia. Kulkiessani kaupungilla näin kuitenkin paljon kiinnostavaa, ja toivon pääseväni takaisin joskus paremmalla ajalla.
Eräs mieleenpainuva kohde sijaitsi aivan hotellini lähistöllä ja kuljin siitä ohi useaan kertaan. Les Cotxeres de Sarrià Housing Complex on upeaa polveilevaa punatiiliarkkitehtuuria 1970-luvun taitteesta. Osoitehaulla löysin hieman tietoa rakennuksista. Tyyli on tietyllä tapaa tutunoloista, mutta mittakaavansa puolesta aivan muuta kuin Suomessa on totuttu näkemään. Hieman tulee mieleen esimerkiksi Helsingin Katajanokka ja monet muut saman aikakauden punatiilikokonaisuudet, yhtenä mainiona esimerkkinä Tampereen Koskikeskuksen vieressä (linkki Instagramiin). Kotimaiset esimerkit ovat maltillisempia paitsi kooltaan, myös muodoiltaan.
Les Cotxeres de Sarrià -kortteli.
Lisäksi ihastelin monien muiden kaupunkitalojen kauniita sisäänkäyntejä, hulppeita parvekeita ja viehättäviä sisäpihoja. Yhdessä talossa oli sisääntuloaulassa jopa takka. Olikohan tämä aivan normaali asuintalo?
Siniset keraamiset laatat eivät taida olla tusinatavaraa. Aivan ihanat! Viereisessä kuvassa saman rakennuksen parvekkeet.
Ja näin minä toki myös pari Antoni Gaudin taloa, mutta vain ulkopuolelta: Casa Batlló ja Casa Milà.
Lopuksi vielä linkki Gaudista ensimmäisiin kuviin, sillä Les Cotxeres -korttelin edustalla on jännänä kontrastina Finca Miralles -portti, jonka Gaudi suunnitteli paikalla aikaisemmin olleeseen kiinteistöön.
Architecture tourist in Barcelona
The title is not quite apt, because in Barcelona I didn’t really have time to practice architecture tourism. However, while walking around the city, I saw a lot of interesting things, and I hope that I will be able to get back with more time.
There was an interesting apartment block near my hotel: Les Cotxeres de Sarrià Housing Complex presents magnificent red brick architecture from the turn of the 1970s. Searching by address, I found some information about the buildings. In a certain way, the style is familiar, but its scale is completely different from what I am used to seeing in Finland. The style resembles a bit of Helsinki’s Katajanokka and many other red-brick quarters of the same era, an excellent example of which is Suvantokatu next to Koskikeskus in Tampere (Link to Instagram). Domestic examples are more moderate not only in size, but also in their shape.
In addition, I admired the beautiful entrances, huge balconies and charming courtyards of many other townhouses. One house even had a fireplace in the entrance hall. I wonder if this is a normal residential building? Blue ceramic tiles at an entrance are absolutely lovely! Of course I also saw a couple of Antoni Gaudi’s houses, but only from the outside: Casa Batlló and Casa Milà. The last photos form a link between Gaudi and the first photos: the Finca Miralles gate beside Les Cotxeres was designed by Gaudi for the property that previously stood there. What a great contrast!
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Kirjoitin Cádizin tyypillisestä rakennusmateriaalista edellisessä tekstissäni. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota (jo kaksikymmentä vuotta sitten), oli rakennusten vaihteleva kunto ja kaikkialla käynnissä olevat korjaustyöt. Huolenpito luo positiivista tunnelmaa.
Ovien kunnostusta ja viemärihuoltoa kaduilla. Yöaikaan katuja kiertää kadunpesukone.
Myös talo, jossa 2000-luvun alussa asuin, oli laitettu uuteen uskoon. Kurkkasin tietenkin talon aulaan aulaan ja portaikkoon. En ole erityisemmin perehtynyt Andalusian rakennusperinteeseen, mutta arvelen asuintaloni edustavan melko hyvin perinteistä kaupunkirakentamista Cádizissa: Kadulta mennään sisään käytävään, jonka jälkeen avautuu pieni valopiha – eräänlainen muunnos roomalaisten atriumista. Sen toisesta päästä lähtevät portaat ylempiin kerroksiin. Portaikon ja yleisten tilojen seinillä on näyttävä laatoitus. Ylöspäin katsottaessa valoaukkoa ympäröivät kauttaaltaan avattavat ikkunat, jotka mahdollistavat läpituuletuksen. Asuntojen sisällä valopihaa kiertää eteiskäytävä, josta on vielä erikseen kulku varsinaisiin sisätiloihin.
Minun aikanani talo oli remontissa ja sisäänkäynti näytti pitkälti samalta kuin talossa, jota kunnostetaan 2024 (kuva oikealla).
Asuinhuoneissa voi olla pienet avonaiset parvekkeet tai vaihtoehtoisesti erkkerit, joissa parvekkeen kaltainen tila on pienten ikkunoiden ympäröimä – hieman tyylikkäämpi parvekelasitus. Yleensä ikkunoihin on asennettu erilaisia säleverhosysteemejä, joilla estetään suora auringonpaiste. Tällä vierailullani sain hotellihuoneessanikin nauttia viehättävästä katunäkymästä pikkuparvekkeeltani.
***
I wrote about the typical building material of Cádiz in my previous text. Another thing I paid attention to (already twenty years ago) is the varying condition of buildings and the ongoing renovations everywhere. To witness maintaining creates positive atmosphere.
The house where I lived in the early 2000s was also restored. Of course, I peeked into the lobby and the staircase. I’m not an expert in Andalusian building tradition, but I guess my house presents quite well the traditional urban housing in Cádiz: You enter from the street into a small corridor which leads to a courtyard – a kind of adaptation of the Roman atrium. At the other end of it you’ll find the stairs leading to upper floors. The walls of the staircase and common areas have colourful tiling. Looking up, the courtyard is surrounded by windows. Inside the apartments, there is a vestibule, from which there is a separate entrance to actual interior spaces. During my time, the house was under renovation and the entrance looked much like the one in a house thet went through that in 2024.
The rooms can have small open balconies or, alternatively, bay windows, where the balcony-like space is surrounded by small windows – a slightly more elegant balcony glazing than we have in Finland. Generally, various blind systems are installed in the windows to block direct sunlight. On this visit, I could also enjoy the charming street view from my little balcony of my hotel room.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Kun ajattelen Cádizin kaupunkia, jossa parikymmentä vuotta sitten vietin usean kuukauden, korostuu visuaalisessa mielikuvassani keltaiseen taittuva vaaleanruskea sävy kaikkialla. Auringon heijastus kapeilla kaduilla saa seinät hohtamaan valoa erityisellä tavalla.
Tuo kellertävä materiaali, josta niin monet seinät on tehty, on piedra ostionera. Tämä on paikallinen nimi sedimenttikiville, joka muodostuu simpukoiden jäännöksistä ja eroosion irrottamasta meren kiviaineksesta. En tiedä, onko nimelle virallista suomennosta, mutta vapaana käännöksenä voi käyttää osterikiveä. (Ostionera viittaa tiettyyn osterilajiin, ostion, joka on verrattain suuri.)
Kiveä on käytetty laajalti Cádizissa ja lähialueella. Esimerkiksi Cádizin katedraali on rakennettu tästä paikallisesta materiaalista. Osterikivi on väriltään kellertävän ruskea ja erittäin huokoinen – pinta muistuttaa hieman pesusientä. Kiven pinnassa voi nähdä osterien jäännöksiä. Cádizin ja sen lahden alueella käytetty materiaali on yleensä louhittu Puerto Realin rannikkokaupungin vanhoista louhoksista, jotka eivät ole enää toiminnassa.
Tyypillisesti ”osterikiveä” on käytetty julkisivun alemmissa kerroksissa kuutiomaisina lohkoina ja pinta on jätetty peittämättömänä näkyviin. Hyvän säänkestävyyden vuoksi se on ollut tavallinen muureissa ja linnoituksissa ja monien tärkeiden rakennusten portaaleissa. Nykyisin materiaali on hintavaa ja käyttö rajoittuu usein yksityiskohtiin, joissa kiveä on ohuina levyinä.
Kuulin joskus sanonnan, että Cádizissa kerran käynyt menee sinne uudestaan, ja minä kävin tänä kesänä neljännen kerran. Aikaisemmilla käynneilläni tämä kiehtova materiaali oli jäänyt vain taustalle tunnelman luojaksi. Nyt kiinnostuin siitä ja selvitin, mistä on kyse. Katsoin myös seiniä vähän lähemmin, ja löysin jälkiä merenelävistä. Voi siis hyvällä syyllä sanoa, että Cádiz on noussut merestä!
When I think of Cádiz, where I spent several months two decades ago, a yellowish light brown hue stands out in my visual memory. The sun’s reflection on the narrow streets gives the walls a special glow. Many walls in Cádiz are made from piedra ostionera, a local sedimentary rock formed from shells and marine sediments. ”Oyster stone,” is yellowish-brown and porous, resembling a sponge, with visible traces of oysters. Historically, it was widely used in the region, including in Cádiz Cathedral. The stone is typically quarried from the old quarries of a coastal town Puerto Real, which are no longer in operation. Oyster stone is commonly seen in the lower levels of facades as cubic blocks with the surface left exposed. Due to its high weather resistance, it has been common in walls and fortifications and the portals of many significant buildings. Nowadays, the material is expensive, and its use is often limited to details.
I once heard a saying that anyone who visits Cádiz once will return, and this summer marked my fourth visit. During my previous visits, this fascinating material remained in the background, setting the ambiance. Now, I became interested and investigated what it actually is. I also looked at the walls a bit closer and found traces of marine life. It can be said with good reason that Cádiz has risen from the sea!
Sources above, within the Finnish text
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
I participated in a conference organized in Barcelona from July 15-17. The full title of the conference was ’Urban Futures – Cultural Pasts: Sustainable Cities, Cultures & Crafts. It was organized by AMPS (Architecture, Media, Politics, Society), that organizes several multidisciplinary conferences in different parts of the world every year. I was excited to go on the trip, even though my research colleagues and almost everyone else had settled for the holidays. I arrived in Barcelona through a ”small” detour, because I first visited Cádiz in the opposite side of Spain for a few days’ vacation. A thousand-kilometer train journey had its own charm.
A small setback came right on the first day of the conference. I had booked a hotel near the polytechnic university and, well rested, I walked to the venue in the morning – or so I thought. I started to study the campus map and found out that the conference is in a different unit about ten kilometers away. Well, to the nearest metro station and to the right place about an hour later. When I told to some others about my embarrassing mistake, almost everyone(!) said they had done the same. At this point, perhaps the communication could have been better. Otherwise, the organization’s communication was a bit confusing at first, but this could be due to the different conference practices that I am used to. As the event approached, I received a lot of information and all my inquiries were answered.
Monday felt a bit quiet, as several speakers had dropped out without informing about it. However, the keynote speech was interesting. Javier Matilla Ayala emphasized at the beginning of his presentation that offering positive future visions is a key to developement! Positivity is concretized, for example, in affordable housing, with places for people to meet and in blocks that combine housing and other activities. Increasing greenery and public transport were also on the list, and all this is what Barcelona’s superblocks present. I had read a little about them before, but now the concept opened up properly. The basic idea is simple: let’s combine nine blocks into one bigger so that car traffic only runs on the outer sides of the superblock. In this way, the inner streets remain avenues for light traffic and open spaces for people. This is applied in existing urban structure where car traffic was previously allowed on all streets. The change achieves many benefits: space for vegetation in the city, space for various activities, comfortable lounge areas, less emissions, etc. More about superblocks
The Superblock idea has been implemented, for example, around Consell de Cent street. Also an opening image of the article is from there.
Tuesday was full of program, and I followed presentations about participatory projects and their challenges, for example. The art-based work group I chose next was refreshingly different. Among other things, I heard about the poetic archive of Porto (free translation), which collects the graphic tradition of the city https://arquivopoeticoportuense.pt/.
In the afternoon, something new again: in the session focusing on soundscapes, there were first a couple of presentations about the cities of popular music and finally a wonderful discovery: Moira Smee’s presentation on the soundscape recordings of Tony Schwartz (1923-2008) in New York in the 1940s-70s https://tonyschwartz.org/.
(I am fascinated by the city soundscapes, and of course my own experimental project from 2017 came to mind, the Lähiön ääniä series. It visited six residential areas of Turku to listen to people and sounds and was aired on Radio Robin Hood. Here is the first episode and the rest can be found on Youtube as well.)
Photo: Neza Cebron Lipovec
My turn to present was in the last session of the day. I was well prepared, so there was no major tension. In my presentation Sensory pasts, presents and futures in urban planning, I focused on one aspect of our research project in Linnakaupunki (link in Finnish) I looked at how residents experience the port’s surroundings and how the port and the sea are present in their everyday life. One finding is that for some, the maritime atmosphere is even the primary reason for living in the area. Funnily enough, the Slovenian Neza Cebron Lipovec, who I had already met through the webinar we organized in May, also appeared in the same group. Our urban ethnography methods are very similar, although Neza focuses more on cultural heritage.
On the third day, I visited an exhibition that was part of the conference program, but it wasn’t organized until Thursday, when according to the original information, the event would already be over. (The communication…!) I, like many others, had already reserved Thursday for travelling home. So I headed to the city to see the Sagrada Familia and some Gaudis. The Suburbia exhibition, which explores the American suburbs from many different perspectives, was a great ending for my journey.
Thank you Barcelona!
Suburbia – Building the American Dream – exhibition in CCCB (Centre de Cultura Contemporània de Barcelona)
Talotarinat 