Urbaania pöhinää ja teollisuushistoriaa Tallinnassa

Asuintaloja ja kioskibaari Noblessnerin alueella Tallinnassa.

Kävin Tallinnassa tutustumassa alueisiin, joissa on sitä kuuluisaa pöhinää: Noblessner, Telliskivi ja Koplin Põhjalan tehtaan alue. Näitä yhdistää se, että ne on rakennettu entisille teollisuusalueille ajan trendien mukaisesti. Alueet ovat erilaisia siinä, miten tehokkaasti muutos on toteutettu; kerralla kaikki uusiksi vs. pikkuhiljaa keskeneräisyyttä sietäen.

Noblessner on uusi trendikäs alue entisen sukellusvenetelakan alueella. Merelliseen ympäristöön on rakennettu uusia asuintaloja, joiden julkisivujen monimuotoisuus kiinnittää huomioni: ei mitään pientä yksityiskohtien vaihtelua, vaan melko reipasta – tämähän ei ole Tallinnassa mitään uutta. Rannan tuntumassa kun ollaan, ovat parvekkeet tärkeitä, ja muutamassa talossa ne suorastaan työntyvät merelle päin.

Asuintaloja Noblessnerin alueella Tallinnassa.

Ravintoloita Noblessnerin alueella Tallinnassa.

Vanhoissa teollisuushalleissa on ravintola- ja kulttuuripalveluja. Kaikki on siistiä ja modernia. Sataman aluetta on noin vuosikymmenen ajan kehittänyt kiinteistökehitysyhtiö, ja viimeistelty tunnelma kielii, että uudistus on tehty kokonaissuunnitelman mukaan. Materiaalisen kulttuuriperinnnön aiheiden tutkija Irina Seits kirjoittaa artikkelissaan, että alueen historiaa tuodaan esiin valikoidussti ja mahdollisuuksia olisi paljon enempään.

Telliskiven muutos on tapahtunut toisella tapaa, ruohonjuuritasolta alkaen. Kulttuuritoimijat löysivät alueen potentiaalin parikymmentä vuotta sitten ja nyt on muodostunut vetovoimaiseksi kulttuurikeskukseksi. Isona toimijana on valokuvataiteen museo Fotografiska, mutta sen lisäksi on lukuisia pienempiä gallerioita, erilaisia putiikkeja ja ruoka- ja kahvilatarjontaa joka kulman takana.

Samantyyppinen kehitys on käynnissä Koplissa entisen Põhjalan kumitehtaan alueella, mutta varhaisemmassa vaiheessa. Tämä näkyy vallitsevasta keskeneräisyyden ja kuluneisuuden asteesta, sillä monin paikoin rakennukset ovat siinä tilassa, mihin ne tehtaan poistuttua jäivät. Tyylikkäät kaupat ja baarit elävät kuitenkin sulassa sovussa raunioromantiikan kanssa, ja kontrastithan aina muodostavat kiinnostavia kokonaisuuksia.

***

Urban Bustle and Industrial History in Tallinn

I visited some of Tallinn’s interesting areas known for their famous buzz: Noblessner, Telliskivi, and the Põhjala Factory area in Kopli. What they have in common is that they’ve all been developed on former industrial sites, as has been done in many other cities for quite some time. The areas differ in how thoroughly the transformation has been carried out: from a complete overhaul to embracing a certain degree of incompleteness.

Noblessner is a new and trendy area built on the site of a former submarine shipyard. In this seaside environment, new residential buildings have been constructed, and what catches my eye is the diversity of the facades – nothing new in Tallinn. In some buildings, the balconies reach out toward the sea. The old industrial halls now house restaurants and cultural services in clean and modern form. The area has been developed for about a decade by a real estate development company, and the polished atmosphere suggests that the renewal has been carried out according to a comprehensive master plan. Researcher Irina Seits, who studies material cultural heritage, writes in an article that the area’s history is presented selectively, and there would be potential for much more.

Telliskivi has developed in a different way – starting from the grassroots level. Cultural actors discovered the potential of the area about twenty years ago, and it has since become a vibrant cultural hub. One of the major players is the photography art museum Fotografiska, but there are also numerous smaller galleries, boutiques, and food and coffee spots around every corner. A similar kind of development is now underway in Kopli, in the former Põhjala rubber factory area, though it’s still in an earlier stage. This is evident from the prevailing sense of incompleteness and worn-out charm. Many buildings remain in the state they were left in after the factory shut down,but the stylish shops and bars coexist seamlessly with this ”ruin romanticism,” and contrasts like these often create truly interesting environments.


Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Arkkitehtuurituristi Barcelonassa

residential houses with red tile facades

Otsikko liioittelee hieman, sillä Barcelonassa en ehtinyt suunnitellusti harrastaa arkkitehtuuriturismia. Kulkiessani kaupungilla näin kuitenkin paljon kiinnostavaa, ja toivon pääseväni takaisin joskus paremmalla ajalla.

Eräs mieleenpainuva kohde sijaitsi aivan hotellini lähistöllä ja kuljin siitä ohi useaan kertaan. Les Cotxeres de Sarrià Housing Complex on upeaa polveilevaa punatiiliarkkitehtuuria 1970-luvun taitteesta. Osoitehaulla löysin hieman tietoa rakennuksista. Tyyli on tietyllä tapaa tutunoloista, mutta mittakaavansa puolesta aivan muuta kuin Suomessa on totuttu näkemään. Hieman tulee mieleen esimerkiksi Helsingin Katajanokka ja monet muut saman aikakauden punatiilikokonaisuudet, yhtenä mainiona esimerkkinä Tampereen Koskikeskuksen vieressä (linkki Instagramiin). Kotimaiset esimerkit ovat maltillisempia paitsi kooltaan, myös muodoiltaan.

Les Cotxeres de Sarrià -kortteli.

Lisäksi ihastelin monien muiden kaupunkitalojen kauniita sisäänkäyntejä, hulppeita parvekeita ja viehättäviä sisäpihoja. Yhdessä talossa oli sisääntuloaulassa jopa takka. Olikohan tämä aivan normaali asuintalo?

Siniset keraamiset laatat eivät taida olla tusinatavaraa. Aivan ihanat! Viereisessä kuvassa saman rakennuksen parvekkeet.

Ja näin minä toki myös pari Antoni Gaudin taloa, mutta vain ulkopuolelta: Casa Batlló ja Casa Milà.

Lopuksi vielä linkki Gaudista ensimmäisiin kuviin, sillä Les Cotxeres -korttelin edustalla on jännänä kontrastina Finca Miralles -portti, jonka Gaudi suunnitteli paikalla aikaisemmin olleeseen kiinteistöön.

Architecture tourist in Barcelona

The title is not quite apt, because in Barcelona I didn’t really have time to practice architecture tourism. However, while walking around the city, I saw a lot of interesting things, and I hope that I will be able to get back with more time.

There was an interesting apartment block near my hotel: Les Cotxeres de Sarrià Housing Complex presents magnificent red brick architecture from the turn of the 1970s. Searching by address, I found some information about the buildings. In a certain way, the style is familiar, but its scale is completely different from what I am used to seeing in Finland. The style resembles a bit of Helsinki’s Katajanokka and many other red-brick quarters of the same era, an excellent example of which is Suvantokatu next to Koskikeskus in Tampere (Link to Instagram). Domestic examples are more moderate not only in size, but also in their shape.

In addition, I admired the beautiful entrances, huge balconies and charming courtyards of many other townhouses. One house even had a fireplace in the entrance hall. I wonder if this is a normal residential building? Blue ceramic tiles at an entrance are absolutely lovely! Of course I also saw a couple of Antoni Gaudi’s houses, but only from the outside: Casa Batlló and Casa Milà. The last photos form a link between Gaudi and the first photos: the Finca Miralles gate beside Les Cotxeres was designed by Gaudi for the property that previously stood there. What a great contrast!

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Rakennusperintöä ja huolenpitoa Cádizissa

erkkeri-ikkunoita ja parvekkeita

Kirjoitin Cádizin tyypillisestä rakennusmateriaalista edellisessä tekstissäni. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota (jo kaksikymmentä vuotta sitten), oli rakennusten vaihteleva kunto ja kaikkialla käynnissä olevat korjaustyöt. Huolenpito luo positiivista tunnelmaa.


Ovien kunnostusta ja viemärihuoltoa kaduilla. Yöaikaan katuja kiertää kadunpesukone.

Myös talo, jossa 2000-luvun alussa asuin, oli laitettu uuteen uskoon. Kurkkasin tietenkin talon aulaan aulaan ja portaikkoon. En ole erityisemmin perehtynyt Andalusian rakennusperinteeseen, mutta arvelen asuintaloni edustavan melko hyvin perinteistä kaupunkirakentamista Cádizissa: Kadulta mennään sisään käytävään, jonka jälkeen avautuu pieni valopiha – eräänlainen muunnos roomalaisten atriumista. Sen toisesta päästä lähtevät portaat ylempiin kerroksiin. Portaikon ja yleisten tilojen seinillä on näyttävä laatoitus. Ylöspäin katsottaessa valoaukkoa ympäröivät kauttaaltaan avattavat ikkunat, jotka mahdollistavat läpituuletuksen. Asuntojen sisällä valopihaa kiertää eteiskäytävä, josta on vielä erikseen kulku varsinaisiin sisätiloihin. 

Kaakeloitua seinää ja portaikkoon johtava oviaukko


Minun aikanani talo oli remontissa ja sisäänkäynti näytti pitkälti samalta kuin talossa, jota kunnostetaan 2024 (kuva oikealla).

Asuinhuoneissa voi olla pienet avonaiset parvekkeet tai vaihtoehtoisesti erkkerit, joissa parvekkeen kaltainen tila on pienten ikkunoiden ympäröimä – hieman tyylikkäämpi parvekelasitus. Yleensä ikkunoihin on asennettu erilaisia säleverhosysteemejä, joilla estetään suora auringonpaiste. Tällä vierailullani sain hotellihuoneessanikin nauttia viehättävästä katunäkymästä pikkuparvekkeeltani.

***

I wrote about the typical building material of Cádiz in my previous text. Another thing I paid attention to (already twenty years ago) is the varying condition of buildings and the ongoing renovations everywhere. To witness maintaining creates positive atmosphere.

The house where I lived in the early 2000s was also restored. Of course, I peeked into the lobby and the staircase. I’m not an expert in Andalusian building tradition, but I guess my house presents quite well the traditional urban housing in Cádiz: You enter from the street into a small corridor which leads to a courtyard – a kind of adaptation of the Roman atrium. At the other end of it you’ll find the stairs leading to upper floors. The walls of the staircase and common areas have colourful tiling. Looking up, the courtyard is surrounded by windows. Inside the apartments, there is a vestibule, from which there is a separate entrance to actual interior spaces. During my time, the house was under renovation and the entrance looked much like the one in a house thet went through that in 2024.

The rooms can have small open balconies or, alternatively, bay windows, where the balcony-like space is surrounded by small windows – a slightly more elegant balcony glazing than we have in Finland. Generally, various blind systems are installed in the windows to block direct sunlight. On this visit, I could also enjoy the charming street view from my little balcony of my hotel room.

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Paikallisuuden tuntua Cádizissa

Katunäkymä, Cadiz

Kun ajattelen Cádizin kaupunkia, jossa parikymmentä vuotta sitten vietin usean kuukauden, korostuu visuaalisessa mielikuvassani keltaiseen taittuva vaaleanruskea sävy kaikkialla. Auringon heijastus kapeilla kaduilla saa seinät hohtamaan valoa erityisellä tavalla.

Tuo kellertävä materiaali, josta niin monet seinät on tehty, on piedra ostionera. Tämä on paikallinen nimi sedimenttikiville, joka muodostuu simpukoiden jäännöksistä ja eroosion irrottamasta meren kiviaineksesta. En tiedä, onko nimelle virallista suomennosta, mutta vapaana käännöksenä voi käyttää osterikiveä. (Ostionera viittaa tiettyyn osterilajiin, ostion, joka on verrattain suuri.)

Kiveä on käytetty laajalti Cádizissa ja lähialueella. Esimerkiksi Cádizin katedraali on rakennettu tästä paikallisesta materiaalista. Osterikivi on väriltään kellertävän ruskea ja erittäin huokoinen – pinta muistuttaa hieman pesusientä. Kiven pinnassa voi nähdä osterien jäännöksiä. Cádizin ja sen lahden alueella käytetty materiaali on yleensä louhittu Puerto Realin rannikkokaupungin vanhoista louhoksista, jotka eivät ole enää toiminnassa.

Tyypillisesti ”osterikiveä” on käytetty julkisivun alemmissa kerroksissa kuutiomaisina lohkoina ja pinta on jätetty peittämättömänä näkyviin. Hyvän säänkestävyyden vuoksi se on ollut tavallinen muureissa ja linnoituksissa ja monien tärkeiden rakennusten portaaleissa. Nykyisin materiaali on hintavaa ja käyttö rajoittuu usein yksityiskohtiin, joissa kiveä on ohuina levyinä.

Kuulin joskus sanonnan, että Cádizissa kerran käynyt menee sinne uudestaan, ja minä kävin tänä kesänä neljännen kerran. Aikaisemmilla käynneilläni tämä kiehtova materiaali oli jäänyt vain taustalle tunnelman luojaksi. Nyt kiinnostuin siitä ja selvitin, mistä on kyse. Katsoin myös seiniä vähän lähemmin, ja löysin jälkiä merenelävistä. Voi siis hyvällä syyllä sanoa, että Cádiz on noussut merestä!

Lähteinä käytetty:

***

Feeling the locality in Cádiz

When I think of Cádiz, where I spent several months two decades ago, a yellowish light brown hue stands out in my visual memory. The sun’s reflection on the narrow streets gives the walls a special glow. Many walls in Cádiz are made from piedra ostionera, a local sedimentary rock formed from shells and marine sediments. ”Oyster stone,” is yellowish-brown and porous, resembling a sponge, with visible traces of oysters. Historically, it was widely used in the region, including in Cádiz Cathedral. The stone is typically quarried from the old quarries of a coastal town Puerto Real, which are no longer in operation. Oyster stone is commonly seen in the lower levels of facades as cubic blocks with the surface left exposed. Due to its high weather resistance, it has been common in walls and fortifications and the portals of many significant buildings. Nowadays, the material is expensive, and its use is often limited to details.

I once heard a saying that anyone who visits Cádiz once will return, and this summer marked my fourth visit. During my previous visits, this fascinating material remained in the background, setting the ambiance. Now, I became interested and investigated what it actually is. I also looked at the walls a bit closer and found traces of marine life. It can be said with good reason that Cádiz has risen from the sea!

  • Sources above, within the Finnish text

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Urban Futures, Cultural Pasts -konferenssin tunnelmia

Vehreä aukio Barcelonassa

Osallistuin Barcelonassa 15.-17. heinäkuuta järjestettyyn konferenssiin, jonka otsikko kokonaisuudessaan oli Urban Futures – Cultural Pasts: Sustainable Cities, Cultures & Crafts. Sen järjestänyt organisaatio AMPS (Architecture, Media, Politics, Society) järjestää vuosittain useita monitieteisiä konferensseja eri puolilla maailmaa. Lähdin innolla matkaan, vaikka tutkijakollegani ja melkein kaikki muutkin olivat asettuneet tukevasti lomanviettoon. Saavuin Barcelonaan ”pienen” mutkan kautta, sillä kävin Espanjan toisella laidalla Cádizissa  ensin muutaman päivän lomalla. Tuhannen kilometrin junamatkassa oli oma viehätyksensä.

Pieni vastoinkäyminen tuli vastaan heti ensimmäisenä konferenssipäivänä. Olin varannut hotellin läheltä polyteknistä yliopistoa ja hyvin levänneenä astelin aamulla tapahtumapaikalle – tai  niin luulin. Aloin tutkia tulostamaani karttaa, josta selvisikin pian, että konferenssi on eri yksikössä noin kymmenen kilometrin päässä. No ei kun lähimmälle metroasemalle ja oikeaan paikkaan noin tuntia myöhemmin. Kun kerroin nolosta virheestäni muutamille muille, melkein jokainen(!) kertoi tehneensä saman erehdyksen. Tältä osin viestintä ei ehkä aivan onnistunut. Muutenkin organisaation viestintä oli aluksi hämmentävää, mutta tämä saattoi johtua erilaisista konferenssikäytännöistä, joihin itse olen tottunut. Tapahtuman lähestyessä informaatiota tuli kiitettävästi ja myös tiedusteluihin vastattiin melko nopeasti.

Maanantaista jäi hieman vaisu olo, sillä useita puhujia oli jäänyt pois asiasta ilmoittamatta. Keynote-puheenvuoro oli kuitenkin kiinnostava. Javier Matilla Ayala painotti esityksensä alussa, että positiivisten tulevaisuusvisioiden tarjoaminen on tärkeää! Positiivisuus konkretisoituu esimerkiksi kohtuuhintaisessa asumisessa, jossa on ihmisille kohtaamispaikkoja sekä asumista ja muuta toimintaa yhdistävissä kortteleissa. Vihreyden ja julkisen liikenteen lisääminen kuuluivat listalle myös, ja kaikkea tätä edustavatkin Barcelonan superkorttelit, superblocks. Niistä olin hieman lukenut aikaisemminkin mutta nyt konsepti avautui kunnolla. Perusidea on yksinkertainen: yhdistetään yhdeksän korttelia yhdeksi isommaksi niin, että autoliikenne kulkee superkorttelin ulkokehällä. Näin sisemmät kadut jäävät kevyen liikenteen väyliksi ja aukiomaisiksi tiloiksi. Kyseessä on siis vanha kaupunkirakenne, jossa aikaisemmin on sallittu autoliikenne kaikilla kaduilla. Muutoksella saavutetaan monenlaisia hyötyjä: tilaa kasvillisuudelle kaupungissa, tilaa monimotoiselle toiminnalle, viihtyisiä oleskelualueita, vähemmän päästöjä jne. Lisää superblockeista

Superblock-ideaa on toteutettu esimerkiksi Consell de Cent -kadun ympäristössä. Myös artikkelin aloituskuva on alueelta.

Tiistai oli täynnä ohjelmaa ja seurasin esitelmiä esimerkiksi erilaisista osallistavista projekteista ja niiden haasteista. Seuraavaksi valitsemani taidepitoinen työryhmä olikin virkistävän erilainen. Kuulin muun muassa Porton poeettisesta arkistosta (vapaa käännös), joka tallentaa kaupungin graafista perinnettä https://arquivopoeticoportuense.pt/.

Iltapäivällä jälleen jotain uutta, äänimaisemiin keskittyvässä sessiossa oli ensin pari populaarimusiikin kaupunkeja käsittelevää esitelmää ja lopuksi aivan ihana löytö: Moira Smeen esitelmä Tony Schwartzin (1923-2008) äänimaisemanauhoituksista New Yorkissa 1940-70-luvuilla https://tonyschwartz.org/.

(Äänimaisema aina kiinnostaa ja tietenkin mieleen tuli oma kokeileva projektini vuodelta 2017, Lähiön ääniä -sarja, joka vieraili kuudessa Turun lähiössä kuuntelemassa ääniä ja esitettiin Radio Robin Hoodissa. Tässä ensimmäinen jakso ja loputkin löytyvät Youtubesta.)

A person giving a presentation in front of the screen
Photo: Neza Cebron Lipovec

Oman esitelmäni vuoro oli päivän viimeisessä sessiossa. Olin hyvin valmistautunut, joten suurempaa jännitystä ei ollut. Esitelmässni Sensory pasts, presents and futures in urban planning keskityin yhteen näkökulmaan Linnakaupunki-tutkimushankkeestamme. Tarkastelin, miten asukkaat kokevat sataman ympäristöä ja miten satama ja merellisyys ovat läsnä asumisen arjessa. Yhtenä tuloksena voi sanoa, että joillekin merellinen tunnelma on jopa ensisijainen syy asua alueella. Hauskasti samassa ryhmässä esiintyi myös slovenialainen Neza Cebron Lipovec, jonka kanssa olin jo tutustunut toukokuussa järjestämämme webinaarin merkeissä. Kaupunkietnografian metodimme ovat hyvin samankaltaiset, vaikka Neza keskittyykin enemmän kulttuuriperintöön.

Kolmantena päivänä vierailin näyttelyssä, joka kuului konferenssiohjelmaan, mutta järjestettiinkin vasta torstaina, jolloin alkuperäisten tietojen mukaan tapahtuma olisi jo ohi. (Taas huonoa tiedottamista, mrr!) Minä monen muun tavoin olin varannut torstain jo kotimatkaan. Siispä suuntasin kaupungille Sagrada Familiaa ja gaudeja katsomaan. Amerikkalaista lähiötä monesta eri näkökulmasta tutkaileva Suburbia-näyttely oli mainio päätepiste matkalleni.

Kiitos Barcelona!

Suburbia – Building the American Dream -näyttely CCCB:ssa (Centre de Cultura Contemporània de Barcelona)

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Lähiöturisti ulkomailla: Annelinn, Tartto

Edellisessä julkaisussa Turistikuvaaja aktivoituu kerroin kävelyretkistäni Tarton keskustan tuntumassa . Yhtenä päivänä kävelin hieman pidemmälle, Annelinn-kaupunginosaan, jossa Wikipedian mukaan asuu noin kolmannes kaupungin asukkaista. Alueen suunnittelu alkoi 1960-luvun lopulla ja taloja rakennettiin 1970- ja -80-lukujen aikana.

Annelinn jakautuu kahteen osan, joista vanhempi rakennettiin matalampana lähemmäksi Emajoen rantaa. Tässä julkaisussa on kuvia ensimmäiseltä alueelta.

Rakennusten kunto vaihtelee suuresti, kun osa on kunnostettu, toiset vielä odottavat uudistusta ja osassa on jonkinlaisia korjauksen merkkejä. Kunnosta riippumatta ihailin talojen väriloistoa.

Aikakaudet ja tyylit kohtaavat.

Osa taloista muodosti selkeitä korttelipihoja. Taloja yhdistävät jännät geometriset tiiliseinämät, joiden alaosassa on kulkuaukko.

Punaisen eri sävyjä näkyi paljon.

Tietoja etsiessäni löysin sivuston, josta löytyy muun muassa hienoja vanhoja kuvia Annelinnasta https://annelinnaportaal.wordpress.com/

Tässä muutama vanhempi aiheeseen liittyvä juttu:

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Turistikuvaaja aktivoituu Tartossa

Olen viettänyt reilun vuorokauden tässä kaupungissa, jossa talot ovat värikkäämpiä kuin kotimaassani. Ne ovat myös keskimääräisesti huonommassa kunnossa; osa jo käynyt läpi täysimittaisen uudistuksen, mutta toiset melkeinpä alkuperäiskunnossaan ja ulospäin nuhjaantuneen näköisiä.

Nuhjuisuus on tietenkin myös esteettisesti kiinnostavaa, mikä ikinä siihen onkaan perimmäinen syy. Huomasin tarttuvani puhelinkameraan heti ensimmäisen talon kohdalla, jonka rappauspinnassa oli laajoja aukkoja. Burgundinpunaisen seinäpinnan – joka sekin on suomalaisen silmään erikoinen – alta paljastui vaaleampia alueita, jotka muodoiltaan muistuttavat Saaristomeren karttaa vääristyneissä väreissä. Kamerani käy seuraavankin talon kohdalla, jonka kulmalla pintavaurioiden lisäksi on pinnoiltaan kulahtanut syöksytorvi ja arveluttavan näköiset sähköjohtovedot. Seinään tuo lisäväriä sinne tänne tehdyt paikkailut ja alaosassa sininen töhry eli tagi. Talon toisella puolella aina vaan paranee, kun ikkunoiden sisäpuolella on muotoillut metalliristikot, jotka nekään eivät kuulu suomalaiseen katukuvaan. Ulkopuolella on kesäkauden jälkeen kuollutta köynnöskasvustoa, joka viimeistelee unohtuneisuuden tunnelman.

Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa virolaisen kaupungin talojen kunnosta, vaan siitä millä tavoin tätä vierasta kaupunkia havainnoin ja tallennan. Susan Sontag kirjoittaa klassikkoteoksessaan On Photography ensimmäisellä sivulla keräilevästä tavasta valokuvata: ”To collect photographs is to collect the world.” Tunnistan tämän ajatuksen omassa toiminnassani. Itse olen kuvannut paljon tutussakin ympäristössä, mutta erityisen hyvin keräilyn ajatus sopii paikkoihin, joissa vieraillaan.

Alussa mainitsemani otokset kertovat erityisestä turistin katseesta, joka kiinnittää huomiota itselle outoihin asioihin. Kukapa jaksaisi viehättyä oman takapihan harmaista betoniportaista tai naapurin aidasta uudelleen ja uudelleen. (No… minä kyllä jaksan…) Katse tottuu tuttuun maisemaan, ja siitä tulee tavallaan näkymätön, automaattinen ympäristö arjen toiminnoille. Uusi maisema tarjoaa erilaista katsottavaa, ja on luonnollista, että erilainen kiinnostaa.

Valokuvaaminen on hyvä keino ottaa paikkaa haltuun, tehdä vieraasta tuttua. Turistin tavasta katsoa ovat kirjoittaneet John Urry ja Jonas Larsen kirjassa The Touris Gaze. Matkailijan valokuvaamiseen liittyy vahvasti esteettisesti miellyttävien kohteiden etsiminen. Matkakohde on ehkä valittukin jonkinasteisen ennakkotiedon perusteella paikan visuaalisesta olemuksesta. Turisti etsii mielellään autenttisuutta, alkuperäisiä kulttuureita ja tapoja – ainakin iso osa turisteista. Valokuvaaminen on eräänlainen pelastustehtävä; matkailija haluaa tallentaa valokuvaansa katoavan maiseman tai asian, kuin pysäyttääkseen ajan. Rosoisuus ja raunioromantiikka on suosittu matkavalokuvaamisen aihe, ja kulttuurihistoriakin tunnistaa 1800-luvun lopun flanöörit, jotka etsivät mieluummin rosoista katuelämää kuin miellyttävää ja puhtoista kaupunkitilaa.

Jatkaessani matkaa kohti majapaikkaani maisema muuttui. Olin saapunut vauraan oloiselle huvila-alueelle. Lähes satavuotiaista taloista monet olivat siistissä kunnossa ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia: pyöreitä ikkunoita, koko seinän mittaisia ikkunarivejä, kahden kerroksen korkuisia kapeita pystyikkunoita ja erimuotoisia erkkereitä. Yhden talon oven yläpuolella on rakastavaisia esittävä reliefikuva, toisen talon kulmalla talossa asuneen henkilön kasvot metallivaloksena. Nämä kaikki ja monta muuta yksityiskohtaa halusin tallentaa… jotain tarkoitusta varten.

Pelkäänkö menettäväni kokemuksen ilman valokuvaa? Rehellisesti sanottuna luulen, että monet yksityiskohdat unohtaisinkin melko pian. Mutta olisiko se vaarallista? Joskus ajattelen, että asia saattaa olla juuri päinvastoin: eikö kameran kanssa häärääminen häiritse itse tilanteen kokemista?

Kun paikasta on kuva, se on ”tallessa”. Vierailu on kuitattu ja tosite tallessa. Voin näyttää kuvan ystävilleni, mikä nykymaailmassa tarkoittaa lähinnä sosiaalisessa mediassa jakamista. Kaikkia kuvia en tule näyttämään enkä käyttämään missään, mutta tallennan ne kovalevylle arkistooni. Niitä kertyy satoja vuodessa. Arkisto ei ole täysin tarpeeton, sillä saatan työssäni käyttää kuvia rakennetusta ympäristöstä joko erilaisissa julkaisuissa tai opetustyössä.

Tänään, toisena matkapäivänä, valitsin hieman eri reitin eilisen kaupunginosan läpi. Taas löytyy kuvattavaa. Kuvasin taloja pääasiassa niin, että ne näkyvät kuvassa kokonaisina, tai ainakin iso osa pääjulkisivua näkyy. Käytin jälleen enimmäkseen puhelimen kameraa, vaikka minulla oli mukana myös pieni järjestelmäkamera, jolla voi tehdä tiettyjä säätöjä ja saada aikaan hieman tasokkaampaa laatua. Vain harvakseltaan vaivauduin kaivamaan varsinaista kameraa esiin. Otin siis melko mielikuvituksettomia kuvia, jotka kertovat, että tällainen talo on tässä kadun varrella.

Ohitseni kulkee ihmisiä, jotka varmaankin elävät tavallista arkeaan. En häiriinny siitä, että he huomaavat minun valokuvaavan ja varmasti arvaavat, että olen muualta. Heitäkään toimintani ei näytä häiritsevän. Nämä ihmiset luultavasti näkevät nämä maisemat päivittäin – mutta näkevätkö he todella? Katsovatko he, miltä ympärillä näyttää, vai onko se heille ohi lipuvaa tuttua taustaa? Täytyykö heidän matkustaa ulkomaille (Suomeen?) tunteakseen erikoisten maisemien viehätystä?

Tuli hetki, jolloin tiedostin turistimaisen käyttäytymiseni. Tiedostin myös, että kauniita taloja tulee vastaan jatkuvasti, eikä ole mitään järkeä yrittää tallentaa kaikkia – jossain vaiheessa saa riittää. Mutta vielä tämä… ja tämä… upea väriyhdistelmä, tavallista taidokkaammat puukoristelut, kiinnostavat muodot. Sormeni olivat kohmeessa jäätävässä räntäsateessa, mutta silti tämäkin vielä. (Kuka hitto muuten meni keksimään kosketusnäytöt, jota ei voi käyttää tavallisilla sormikkailla!)

Olen aikaisemmin pohtinut oman valokuvaustapani kehitystä. Näin turistimaisen tallentamisen sijoittuvan harrastukseni alkupuolelle, eräänlaisena vaiheena, josta olen kasvanut ulos. Miellän kehittyneeni paitsi kuvaajana myös maisemien katsojana. Myöhemmin olen pyrkinyt katsomaan ja kuvaamaan erityisesti tavallisia, arkipäivässä herkästi sivuutettavia asioita. Toisinaan matkoilla olen jättänyt pittoreskeimmat maisemat täysin kuvaamatta. Ehkä aavistuksen ylimielisenäkin olen ajatellut ”onhan näitä pitsihuviloita nähty”. Nyt totean, että turistikuvaaja minussa on yhä olemassa, ja heräsi toden teolla Tartton kaduilla.

Kuinkas sitten kävikään? Tiedostamisesta seurasi lisää tiedostamista. Nimittäin muistin yhtäkkiä olevani etnologi, joka kirjoittaa väitöskirjaa rakennetun maiseman kokemisesta ja valokuvaamisesta. Tämähän on autoetnografista havainnointia. Kirjoitanpa siis kokemani muistiin!

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Arkkitehtuurituristi Liettuassa

 

Dainava Kaunas

On päässyt vierähtämään monta vuotta siitä, kun viimeksi kävin oikein ulkomailla lähiössä. Tänä kesänä matkustin Liettuassa ja vietin pari päivää Kaunasissa. Yksi kaupungin suurimmista lähiöalueista on 1960-luvulla rakennettu Dainava.

Ornamentti_Dainava

Huomio kiinnittyy koko julkisivun korkuisiin betoniornamentteihin, jotka ilmeisesti antavat näkösuojaa osaan parveketta. Onko tämä nyt se wau-elementti?

Megadeth Dainava

Koristeelliset metalliristikot ikkunoiden suojana kuuluvat katukuvaan heti Suomenlahden eteläpuolella.

Kissa Dainava

Kissa puikahti hetkeä myöhemmin avoimesta ovesta sisään.

Dainava puiston laidalla

Asuinalueen vieressä on laaja Ystävyyden puisto (Draugystės parkas), jossa vuorottelevat tiheä mäntymetsä ja rakennetut aukiot. Aukion laidoilla maasto polveili hauskoina kumpuina.

Puisto_shakki

Rouvat Dainava

Pohdin, ovatkohan parvekkeiden pintamateriaalien kunnossapito kunkin osakkaan vastuulla, sillä pintojen kunto ja tyyli vaihtelivat suuresti.

Neuvostoaikana rakennettujen talojen ilme on suomalaisen silmään usein eksoottinen, mutta paikoitellen maisema näyttää hyvinkin tutulta. Osa taloista oli kunnostettu äskettäin, ja niiden julkisivut olivat siistejä ja yhtenäisiä. Talojen väliin mahtui koivikkoa ja muita puita – ja linnuille pönttöjä!

Linnunpönttö Dainava

 

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

 

Kaupunkikulttuurin Tallinna

Kävinhän minä Tallinnassa muuaallakin kuin lähiössä (siitä juttu täällä). Tallinnassakin keskusta-alueen ympärillä olevat kaupunginosat ovat nousseet suosioon. Asuintaloja korjataan ja trendikkäitä ravintoloita ilmestyy tiuhaan. Kalamajan alue on viime vuosina ollut tällainen nouseva alue. Lähellä Telliskivessä on todellinen kulttuurikeskittymä Loomelinnak. Entinen teollisuusalue on nyt luovan alan toimijoiden ja ravintoloiden täyttämä. Kävin siellä päivällä syömässä – toistaiseksi jäi näkemättä, mitä alueella tapahtuu iltaisin.

bar_ilmatar

pingis_telliskivi

telliskivi_kivi_paber_kaarid

telliskivi_ravintolat

Jos Tallinnassa viipyy useamman päivän, kannattaa hankkia edullinen bussi- ja raitiovaunukortti – kolmen vuorokauden kortti maksoi pantteineen 7 €.

Raitiovaunulinjalla 1 on viehättävät sähkölinjatolpat.

raitiovaunulinja_tolppa

Parhaat palat matkan ruokakokemuksista löytyivät tällä kertaa kuitenkin keskustasta. Oishii Sushissa herkut tulevat japanilaiseen tapaan syöjän eteen. Käytännöllistä ja mukavaa!

sushi_linja

Vanhassa kaupungissa ravintola Lusikas on syystä kehuttu.

jalkiruoka_lusikas

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned