Urbaania pöhinää ja teollisuushistoriaa Tallinnassa

Asuintaloja ja kioskibaari Noblessnerin alueella Tallinnassa.

Kävin Tallinnassa tutustumassa alueisiin, joissa on sitä kuuluisaa pöhinää: Noblessner, Telliskivi ja Koplin Põhjalan tehtaan alue. Näitä yhdistää se, että ne on rakennettu entisille teollisuusalueille ajan trendien mukaisesti. Alueet ovat erilaisia siinä, miten tehokkaasti muutos on toteutettu; kerralla kaikki uusiksi vs. pikkuhiljaa keskeneräisyyttä sietäen.

Noblessner on uusi trendikäs alue entisen sukellusvenetelakan alueella. Merelliseen ympäristöön on rakennettu uusia asuintaloja, joiden julkisivujen monimuotoisuus kiinnittää huomioni: ei mitään pientä yksityiskohtien vaihtelua, vaan melko reipasta – tämähän ei ole Tallinnassa mitään uutta. Rannan tuntumassa kun ollaan, ovat parvekkeet tärkeitä, ja muutamassa talossa ne suorastaan työntyvät merelle päin.

Asuintaloja Noblessnerin alueella Tallinnassa.

Ravintoloita Noblessnerin alueella Tallinnassa.

Vanhoissa teollisuushalleissa on ravintola- ja kulttuuripalveluja. Kaikki on siistiä ja modernia. Sataman aluetta on noin vuosikymmenen ajan kehittänyt kiinteistökehitysyhtiö, ja viimeistelty tunnelma kielii, että uudistus on tehty kokonaissuunnitelman mukaan. Materiaalisen kulttuuriperinnnön aiheiden tutkija Irina Seits kirjoittaa artikkelissaan, että alueen historiaa tuodaan esiin valikoidussti ja mahdollisuuksia olisi paljon enempään.

Telliskiven muutos on tapahtunut toisella tapaa, ruohonjuuritasolta alkaen. Kulttuuritoimijat löysivät alueen potentiaalin parikymmentä vuotta sitten ja nyt on muodostunut vetovoimaiseksi kulttuurikeskukseksi. Isona toimijana on valokuvataiteen museo Fotografiska, mutta sen lisäksi on lukuisia pienempiä gallerioita, erilaisia putiikkeja ja ruoka- ja kahvilatarjontaa joka kulman takana.

Samantyyppinen kehitys on käynnissä Koplissa entisen Põhjalan kumitehtaan alueella, mutta varhaisemmassa vaiheessa. Tämä näkyy vallitsevasta keskeneräisyyden ja kuluneisuuden asteesta, sillä monin paikoin rakennukset ovat siinä tilassa, mihin ne tehtaan poistuttua jäivät. Tyylikkäät kaupat ja baarit elävät kuitenkin sulassa sovussa raunioromantiikan kanssa, ja kontrastithan aina muodostavat kiinnostavia kokonaisuuksia.

***

Urban Bustle and Industrial History in Tallinn

I visited some of Tallinn’s interesting areas known for their famous buzz: Noblessner, Telliskivi, and the Põhjala Factory area in Kopli. What they have in common is that they’ve all been developed on former industrial sites, as has been done in many other cities for quite some time. The areas differ in how thoroughly the transformation has been carried out: from a complete overhaul to embracing a certain degree of incompleteness.

Noblessner is a new and trendy area built on the site of a former submarine shipyard. In this seaside environment, new residential buildings have been constructed, and what catches my eye is the diversity of the facades – nothing new in Tallinn. In some buildings, the balconies reach out toward the sea. The old industrial halls now house restaurants and cultural services in clean and modern form. The area has been developed for about a decade by a real estate development company, and the polished atmosphere suggests that the renewal has been carried out according to a comprehensive master plan. Researcher Irina Seits, who studies material cultural heritage, writes in an article that the area’s history is presented selectively, and there would be potential for much more.

Telliskivi has developed in a different way – starting from the grassroots level. Cultural actors discovered the potential of the area about twenty years ago, and it has since become a vibrant cultural hub. One of the major players is the photography art museum Fotografiska, but there are also numerous smaller galleries, boutiques, and food and coffee spots around every corner. A similar kind of development is now underway in Kopli, in the former Põhjala rubber factory area, though it’s still in an earlier stage. This is evident from the prevailing sense of incompleteness and worn-out charm. Many buildings remain in the state they were left in after the factory shut down,but the stylish shops and bars coexist seamlessly with this ”ruin romanticism,” and contrasts like these often create truly interesting environments.


Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Arkkitehtuurituristi Barcelonassa

residential houses with red tile facades

Otsikko liioittelee hieman, sillä Barcelonassa en ehtinyt suunnitellusti harrastaa arkkitehtuuriturismia. Kulkiessani kaupungilla näin kuitenkin paljon kiinnostavaa, ja toivon pääseväni takaisin joskus paremmalla ajalla.

Eräs mieleenpainuva kohde sijaitsi aivan hotellini lähistöllä ja kuljin siitä ohi useaan kertaan. Les Cotxeres de Sarrià Housing Complex on upeaa polveilevaa punatiiliarkkitehtuuria 1970-luvun taitteesta. Osoitehaulla löysin hieman tietoa rakennuksista. Tyyli on tietyllä tapaa tutunoloista, mutta mittakaavansa puolesta aivan muuta kuin Suomessa on totuttu näkemään. Hieman tulee mieleen esimerkiksi Helsingin Katajanokka ja monet muut saman aikakauden punatiilikokonaisuudet, yhtenä mainiona esimerkkinä Tampereen Koskikeskuksen vieressä (linkki Instagramiin). Kotimaiset esimerkit ovat maltillisempia paitsi kooltaan, myös muodoiltaan.

Les Cotxeres de Sarrià -kortteli.

Lisäksi ihastelin monien muiden kaupunkitalojen kauniita sisäänkäyntejä, hulppeita parvekeita ja viehättäviä sisäpihoja. Yhdessä talossa oli sisääntuloaulassa jopa takka. Olikohan tämä aivan normaali asuintalo?

Siniset keraamiset laatat eivät taida olla tusinatavaraa. Aivan ihanat! Viereisessä kuvassa saman rakennuksen parvekkeet.

Ja näin minä toki myös pari Antoni Gaudin taloa, mutta vain ulkopuolelta: Casa Batlló ja Casa Milà.

Lopuksi vielä linkki Gaudista ensimmäisiin kuviin, sillä Les Cotxeres -korttelin edustalla on jännänä kontrastina Finca Miralles -portti, jonka Gaudi suunnitteli paikalla aikaisemmin olleeseen kiinteistöön.

Architecture tourist in Barcelona

The title is not quite apt, because in Barcelona I didn’t really have time to practice architecture tourism. However, while walking around the city, I saw a lot of interesting things, and I hope that I will be able to get back with more time.

There was an interesting apartment block near my hotel: Les Cotxeres de Sarrià Housing Complex presents magnificent red brick architecture from the turn of the 1970s. Searching by address, I found some information about the buildings. In a certain way, the style is familiar, but its scale is completely different from what I am used to seeing in Finland. The style resembles a bit of Helsinki’s Katajanokka and many other red-brick quarters of the same era, an excellent example of which is Suvantokatu next to Koskikeskus in Tampere (Link to Instagram). Domestic examples are more moderate not only in size, but also in their shape.

In addition, I admired the beautiful entrances, huge balconies and charming courtyards of many other townhouses. One house even had a fireplace in the entrance hall. I wonder if this is a normal residential building? Blue ceramic tiles at an entrance are absolutely lovely! Of course I also saw a couple of Antoni Gaudi’s houses, but only from the outside: Casa Batlló and Casa Milà. The last photos form a link between Gaudi and the first photos: the Finca Miralles gate beside Les Cotxeres was designed by Gaudi for the property that previously stood there. What a great contrast!

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Rakennusperintöä ja huolenpitoa Cádizissa

erkkeri-ikkunoita ja parvekkeita

Kirjoitin Cádizin tyypillisestä rakennusmateriaalista edellisessä tekstissäni. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota (jo kaksikymmentä vuotta sitten), oli rakennusten vaihteleva kunto ja kaikkialla käynnissä olevat korjaustyöt. Huolenpito luo positiivista tunnelmaa.


Ovien kunnostusta ja viemärihuoltoa kaduilla. Yöaikaan katuja kiertää kadunpesukone.

Myös talo, jossa 2000-luvun alussa asuin, oli laitettu uuteen uskoon. Kurkkasin tietenkin talon aulaan aulaan ja portaikkoon. En ole erityisemmin perehtynyt Andalusian rakennusperinteeseen, mutta arvelen asuintaloni edustavan melko hyvin perinteistä kaupunkirakentamista Cádizissa: Kadulta mennään sisään käytävään, jonka jälkeen avautuu pieni valopiha – eräänlainen muunnos roomalaisten atriumista. Sen toisesta päästä lähtevät portaat ylempiin kerroksiin. Portaikon ja yleisten tilojen seinillä on näyttävä laatoitus. Ylöspäin katsottaessa valoaukkoa ympäröivät kauttaaltaan avattavat ikkunat, jotka mahdollistavat läpituuletuksen. Asuntojen sisällä valopihaa kiertää eteiskäytävä, josta on vielä erikseen kulku varsinaisiin sisätiloihin. 

Kaakeloitua seinää ja portaikkoon johtava oviaukko


Minun aikanani talo oli remontissa ja sisäänkäynti näytti pitkälti samalta kuin talossa, jota kunnostetaan 2024 (kuva oikealla).

Asuinhuoneissa voi olla pienet avonaiset parvekkeet tai vaihtoehtoisesti erkkerit, joissa parvekkeen kaltainen tila on pienten ikkunoiden ympäröimä – hieman tyylikkäämpi parvekelasitus. Yleensä ikkunoihin on asennettu erilaisia säleverhosysteemejä, joilla estetään suora auringonpaiste. Tällä vierailullani sain hotellihuoneessanikin nauttia viehättävästä katunäkymästä pikkuparvekkeeltani.

***

I wrote about the typical building material of Cádiz in my previous text. Another thing I paid attention to (already twenty years ago) is the varying condition of buildings and the ongoing renovations everywhere. To witness maintaining creates positive atmosphere.

The house where I lived in the early 2000s was also restored. Of course, I peeked into the lobby and the staircase. I’m not an expert in Andalusian building tradition, but I guess my house presents quite well the traditional urban housing in Cádiz: You enter from the street into a small corridor which leads to a courtyard – a kind of adaptation of the Roman atrium. At the other end of it you’ll find the stairs leading to upper floors. The walls of the staircase and common areas have colourful tiling. Looking up, the courtyard is surrounded by windows. Inside the apartments, there is a vestibule, from which there is a separate entrance to actual interior spaces. During my time, the house was under renovation and the entrance looked much like the one in a house thet went through that in 2024.

The rooms can have small open balconies or, alternatively, bay windows, where the balcony-like space is surrounded by small windows – a slightly more elegant balcony glazing than we have in Finland. Generally, various blind systems are installed in the windows to block direct sunlight. On this visit, I could also enjoy the charming street view from my little balcony of my hotel room.

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Paikallisuuden tuntua Cádizissa

Katunäkymä, Cadiz

Kun ajattelen Cádizin kaupunkia, jossa parikymmentä vuotta sitten vietin usean kuukauden, korostuu visuaalisessa mielikuvassani keltaiseen taittuva vaaleanruskea sävy kaikkialla. Auringon heijastus kapeilla kaduilla saa seinät hohtamaan valoa erityisellä tavalla.

Tuo kellertävä materiaali, josta niin monet seinät on tehty, on piedra ostionera. Tämä on paikallinen nimi sedimenttikiville, joka muodostuu simpukoiden jäännöksistä ja eroosion irrottamasta meren kiviaineksesta. En tiedä, onko nimelle virallista suomennosta, mutta vapaana käännöksenä voi käyttää osterikiveä. (Ostionera viittaa tiettyyn osterilajiin, ostion, joka on verrattain suuri.)

Kiveä on käytetty laajalti Cádizissa ja lähialueella. Esimerkiksi Cádizin katedraali on rakennettu tästä paikallisesta materiaalista. Osterikivi on väriltään kellertävän ruskea ja erittäin huokoinen – pinta muistuttaa hieman pesusientä. Kiven pinnassa voi nähdä osterien jäännöksiä. Cádizin ja sen lahden alueella käytetty materiaali on yleensä louhittu Puerto Realin rannikkokaupungin vanhoista louhoksista, jotka eivät ole enää toiminnassa.

Tyypillisesti ”osterikiveä” on käytetty julkisivun alemmissa kerroksissa kuutiomaisina lohkoina ja pinta on jätetty peittämättömänä näkyviin. Hyvän säänkestävyyden vuoksi se on ollut tavallinen muureissa ja linnoituksissa ja monien tärkeiden rakennusten portaaleissa. Nykyisin materiaali on hintavaa ja käyttö rajoittuu usein yksityiskohtiin, joissa kiveä on ohuina levyinä.

Kuulin joskus sanonnan, että Cádizissa kerran käynyt menee sinne uudestaan, ja minä kävin tänä kesänä neljännen kerran. Aikaisemmilla käynneilläni tämä kiehtova materiaali oli jäänyt vain taustalle tunnelman luojaksi. Nyt kiinnostuin siitä ja selvitin, mistä on kyse. Katsoin myös seiniä vähän lähemmin, ja löysin jälkiä merenelävistä. Voi siis hyvällä syyllä sanoa, että Cádiz on noussut merestä!

Lähteinä käytetty:

***

Feeling the locality in Cádiz

When I think of Cádiz, where I spent several months two decades ago, a yellowish light brown hue stands out in my visual memory. The sun’s reflection on the narrow streets gives the walls a special glow. Many walls in Cádiz are made from piedra ostionera, a local sedimentary rock formed from shells and marine sediments. ”Oyster stone,” is yellowish-brown and porous, resembling a sponge, with visible traces of oysters. Historically, it was widely used in the region, including in Cádiz Cathedral. The stone is typically quarried from the old quarries of a coastal town Puerto Real, which are no longer in operation. Oyster stone is commonly seen in the lower levels of facades as cubic blocks with the surface left exposed. Due to its high weather resistance, it has been common in walls and fortifications and the portals of many significant buildings. Nowadays, the material is expensive, and its use is often limited to details.

I once heard a saying that anyone who visits Cádiz once will return, and this summer marked my fourth visit. During my previous visits, this fascinating material remained in the background, setting the ambiance. Now, I became interested and investigated what it actually is. I also looked at the walls a bit closer and found traces of marine life. It can be said with good reason that Cádiz has risen from the sea!

  • Sources above, within the Finnish text

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Urban Futures and Cultural Pasts in Barcelona

A square in Barcelona. A lot of greenery and a house in the background.

I participated in a conference organized in Barcelona from July 15-17. The full title of the conference was ’Urban Futures – Cultural Pasts: Sustainable Cities, Cultures & Crafts. It was organized by AMPS (Architecture, Media, Politics, Society), that organizes several multidisciplinary conferences in different parts of the world every year. I was excited to go on the trip, even though my research colleagues and almost everyone else had settled for the holidays. I arrived in Barcelona through a ”small” detour, because I first visited Cádiz in the opposite side of Spain for a few days’ vacation. A thousand-kilometer train journey had its own charm.

A small setback came right on the first day of the conference. I had booked a hotel near the polytechnic university and, well rested, I walked to the venue in the morning – or so I thought. I started to study the campus map and found out that the conference is in a different unit about ten kilometers away. Well, to the nearest metro station and to the right place about an hour later. When I told to some others about my embarrassing mistake, almost everyone(!) said they had done the same. At this point, perhaps the communication could have been better. Otherwise, the organization’s communication was a bit confusing at first, but this could be due to the different conference practices that I am used to. As the event approached, I received a lot of information and all my inquiries were answered.

Monday felt a bit quiet, as several speakers had dropped out without informing about it. However, the keynote speech was interesting. Javier Matilla Ayala emphasized at the beginning of his presentation that offering positive future visions is a key to developement! Positivity is concretized, for example, in affordable housing, with places for people to meet and in blocks that combine housing and other activities. Increasing greenery and public transport were also on the list, and all this is what Barcelona’s superblocks present. I had read a little about them before, but now the concept opened up properly. The basic idea is simple: let’s combine nine blocks into one bigger so that car traffic only runs on the outer sides of the superblock. In this way, the inner streets remain avenues for light traffic and open spaces for people. This is applied in existing urban structure where car traffic was previously allowed on all streets. The change achieves many benefits: space for vegetation in the city, space for various activities, comfortable lounge areas, less emissions, etc. More about superblocks

Vehreä aukio Barcelonassa
The Superblock idea has been implemented, for example, around Consell de Cent street. Also an opening image of the article is from there.


Tuesday was full of program, and I followed presentations about participatory projects and their challenges, for example. The art-based work group I chose next was refreshingly different. Among other things, I heard about the poetic archive of Porto (free translation), which collects the graphic tradition of the city https://arquivopoeticoportuense.pt/.

In the afternoon, something new again: in the session focusing on soundscapes, there were first a couple of presentations about the cities of popular music and finally a wonderful discovery: Moira Smee’s presentation on the soundscape recordings of Tony Schwartz (1923-2008) in New York in the 1940s-70s https://tonyschwartz.org/.

(I am fascinated by the city soundscapes, and of course my own experimental project from 2017 came to mind, the Lähiön ääniä series. It visited six residential areas of Turku to listen to people and sounds and was aired on Radio Robin Hood. Here is the first episode and the rest can be found on Youtube as well.)

A person giving a presentation in front of the screen
Photo: Neza Cebron Lipovec

My turn to present was in the last session of the day. I was well prepared, so there was no major tension. In my presentation Sensory pasts, presents and futures in urban planning, I focused on one aspect of our research project in Linnakaupunki (link in Finnish) I looked at how residents experience the port’s surroundings and how the port and the sea are present in their everyday life. One finding is that for some, the maritime atmosphere is even the primary reason for living in the area. Funnily enough, the Slovenian Neza Cebron Lipovec, who I had already met through the webinar we organized in May, also appeared in the same group. Our urban ethnography methods are very similar, although Neza focuses more on cultural heritage.

On the third day, I visited an exhibition that was part of the conference program, but it wasn’t organized until Thursday, when according to the original information, the event would already be over. (The communication…!) I, like many others, had already reserved Thursday for travelling home. So I headed to the city to see the Sagrada Familia and some Gaudis. The Suburbia exhibition, which explores the American suburbs from many different perspectives, was a great ending for my journey.

Thank you Barcelona!

A person in front of the wall witch has a big text "Suburbia"
Suburbia – Building the American Dream – exhibition in CCCB (Centre de Cultura Contemporània de Barcelona)

Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Linnakaupungin arkea, historiaa ja tulevaisuutta

Uusia kerrostaloja Herttuankulmassa. Taustalla näkyy Turun linna.


Alkuvuodesta kerroin Linnakaupunkiin sijoittuvan tutkimushankkeen kuulumisia (linkki juttuun). Tässä vielä jatkopäivitys, sillä keväänkin aikana on tapahtunut monenlaista.

Hankkeemme on ollut tiiviisti kytköksissä Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen opetukseen. Lukuvuoden 2023-2024 ajan etnologian ja museologian opiskelijat ovat perehtyneet tutkimusaineistoon ja toteuttaneet sen pohjalta verkkosivuston, jossa esitellään erilaisia näkökulmia Linnakaupungin arkeen, historiaan ja tulevaisuuteen. Yhteistyökumppanina on ollut Linnakaupunkiin perustettava Historian ja tulevaisuuden museo, ja sivuilla kerrotaan myös sen suunnittelusta. Hienot sivut tuli! Käypä kurkkaamassa: Hyvinvoiva Linnakaupunki.

Opiskelijat Ida Lindfors ja Aino Laiho järjestivät myös kävelykierroksia, joissa esiteltiin pieniä otteita samasta aineistosta. Tervetulleena lisänä pakettiin oli Aino Laihon kaksi viittomakielistä opastusta, joiden suosio oli huima.

Tammikuussa järjestimme Forum Marinumissa tulevaisuusverstaan. Tilaisuudessa oli mukava tunnelma ja iltapäivän aikana siellä vieraili noin 50 ihmistä. Tutkimusaineistoon pohjautuvien tehtävien avulla pohdittiin kaupunginosan mahdollisia ja toivottuja tulevaisuuskuvia. Yhdessä työpisteessä oli nähtävissä pieniä videoleikkeitä kävelyhaastatteluista, toisessa satunnaisia näkymiä valokuvaprintteinä eripuolilta Linnakaupunkia, kolmannessa kuvituskuvia, jotka symbolisella tasolla liittyivät haastattelukommenttihin. Neljäs piste sai jotkut vierailijat viipymään pitkän tovin, kun he uppoutuivat rakentamaan legoista tulevaisuuden toivekaupunkia. Lego-Linnakaupungista löytyi ainakin raitiovaunupysäkki, kissapuisto ja − erittäin tärkeä elementti − julkinen vessa.

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Hyvä patina ja paha rappio

Materiaalien ikääntymisen teema on läsnä kaiken aikaa, kun tutkimuskohteena on 50 vuoden ikäinen rakennettu maisema. Suotuisana nähtävää ikääntymistä kutsutaan patinaksi, kun taas vähemmän toivotulla tavalla tapahtuvana se on rapistumista. Mutta missä kulkee raja – siinäpä vasta kysymys.

Patinan luonnetta pohtiessani ensimmäisenä nousee mieleen muutoksen hitaus. Äkillinen vaurioituminen ei ole patinaa, ainakaan jos tarkoitetaan esimerkiksi törmäämisellä aiheutettua reikää seinässä. Toisaalta, jos seinään kohdistuu jatkuvasti pieniä töytäisyjä, joista jää vain pieni jälki, voi lopputulos ajan mittaan näyttää patinoituneelta. Mielestäni patina tarkoittaa myös käytön jälkiä. Pienet tölväisyt voivat olla luonnollisia käytön jälkiä toisin kuin voimakas törmäys, joka rikkoo kohteen. Patinoitunut objekti on vielä kohtalaisen ehjä ja ainakin periaatteessa toimii käyttötarkoituksessaan.

Patina voi olla myös likaa, joka voidaan poistaa pesemällä – ei kuitenkaan äkillisesti syntynyttä likaa, kuten maalatut töhryt. Jos ajan kulumisen halutaan näkyvän tummumisena, ei pesemiseen ryhdytä. Herkkien materiaalien pesu voi sitä paitsi vaurioittaa pintaa, ja pesemisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Materiaalit ovat esteettiseltä luonteeltaan erilaisia, ja toisissa materiaaleissa likaantuminen koetaan häiritsevämpänä kuin toisissa. Valkoisena hohtavassa kiiltävässä seinässä lika häiritsee enemmän kuin röpelöisessä ja sävyltään vaihtelevassa tiiliseinässä.

Kuitenkin myös hidas vanheneminen voi aiheuttaa äkillisen muutoksen, kun rappeutuminen on jatkunut riittävän pitkään; sään vaihtelut rapauttavat laastia vähitellen ja lopulta laastilla kiinnitetty laatta irtoaa seinästä. Jälleen uusi rajanvetokysymys: onko palojen tippuminen viehättävää ajan patinaa vai epätoivottavaa rikkoontumista? Laatan tarkoitus on muodostaa kosteutta kestävä pinta ja laatan puuttuminen heikentää seinän alkuperäisiä ominaisuuksia. Näin ollen kyseessä on ennemmin haitallinen rapistuminen kuin patina.

Patinoituminen voi johtua paitsi ihmisen toiminnasta, myös ympäröivien olosuhteiden, esimerkiksi sään, vaikutuksesta. Esimerkiksi käsittelemätön puu harmaantuu, ja tätä yleensä pidetään suotuisana muutoksena. Jatkuvasti kostea puu sen sijaan alkaa lahota, mikä on epätoivottavaa. Toisin kuin harmaantuva puu, lahoava puu menettää kestävyysominaisuutensa ja siinä voi esiintyä terveydelle vaarallista homekasvustoa. Lahoavaa puuta ei pidetä esteettisestikään miellyttävänä. Onko tässä syynä kulttuurisesti opittu tapa nähdä epäsuotuisa muutos myös epäesteettisenä?

Kokonaan oma kysymyksensä on, kuinka patinaan tulisi reagoida – korjataanko heti vai annetaanko rauhassa kulahtaa? Tiilisessä pihamuurissa palojen puuttuminen ei välttämättä haittaa muurin funktiota, ja rappeutuminen voidaan nähdä jopa esteettisesti viehättävänä. Ajan mittaan puuttuvat palat nopeuttavat rappion edistymistä, kun vesi pääsee rakenteen sisään. Käyttäjän tarpeet ja mieltymykset ratkaisevat, kuinka tärkeää on vaurioiden korjaaminen.

Näiden pohdintojen yhteenvetona esitän oman käsitykseni patinasta:

Patina on hitaan prosessin seurauksena syntynyt ihmisen toiminnan tai olosuhteiden aiheuttama muutos, joka ei olennaisesti heikennä kohteen käyttöön liittyviä ominaisuuksia.

Määritelmää saa vapaasti kommentoida ja täydentää!

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Lähiöturisti ulkomailla: Annelinn, Tartto

Edellisessä julkaisussa Turistikuvaaja aktivoituu kerroin kävelyretkistäni Tarton keskustan tuntumassa . Yhtenä päivänä kävelin hieman pidemmälle, Annelinn-kaupunginosaan, jossa Wikipedian mukaan asuu noin kolmannes kaupungin asukkaista. Alueen suunnittelu alkoi 1960-luvun lopulla ja taloja rakennettiin 1970- ja -80-lukujen aikana.

Annelinn jakautuu kahteen osan, joista vanhempi rakennettiin matalampana lähemmäksi Emajoen rantaa. Tässä julkaisussa on kuvia ensimmäiseltä alueelta.

Rakennusten kunto vaihtelee suuresti, kun osa on kunnostettu, toiset vielä odottavat uudistusta ja osassa on jonkinlaisia korjauksen merkkejä. Kunnosta riippumatta ihailin talojen väriloistoa.

Aikakaudet ja tyylit kohtaavat.

Osa taloista muodosti selkeitä korttelipihoja. Taloja yhdistävät jännät geometriset tiiliseinämät, joiden alaosassa on kulkuaukko.

Punaisen eri sävyjä näkyi paljon.

Tietoja etsiessäni löysin sivuston, josta löytyy muun muassa hienoja vanhoja kuvia Annelinnasta https://annelinnaportaal.wordpress.com/

Tässä muutama vanhempi aiheeseen liittyvä juttu:

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Kattava tietokirja Turun lähiöistä

Olen odottanut Turun lähiöt -kirjan ilmestymistä ja tällä viikolla sen viimein sain käsiini. Petri Aalto ja Mikko Laaksonen ovat tehneet työtä vuosien ajan ja työn tuloksena syntyi laaja tietopaketti aluerakentamisesta Turun seudulla aikavälillä 1950-1985. Kirjan on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Sammakko, jolta sain kirjan arvioitavaksi.

Hienoa, että lähiöitä käsitellään nimenomaan arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun näkökulmasta, joka on pitkään jäänyt ongelmalähtöisen ja leimaavan kirjoittelun varjoon. Lähiöiden suunnittelua ohjasi alunperin nimenomaan tarve rakentaa laadukasta ja onnellisuutta tuottavaa ympäristöä, ja monin paikoin tämä myös toteutui.

Vaikka kirja keskittyy Turkuun ja sen naapurikuntiin, on mukana paljon asiaa myös yleisesti lähiörakentamisen taustoista ja kehityksestä sekä laajemminkin kaupunkien rakentamisesta. Kirja esittelee myös kerrostalojen suunnittelua ja tyypillisiä pohjakaavioita.

Lähiöalueet on esitelty varsin kattavasti; kaikki aikakauden kerrostalovaltaiset asuinalueet käsitellään. Käsittelytavoissa painopisteet hieman vaihtelevat, mutta kaikkien alueiden kohdalla on katsaus historiaan ja yhteenveto alueen kerrostaloyhtiöistä. Esimerkiksi Runosmäen kohdalla kaavoituksesta on laajempi esitys.

Minua miellyttää suuresti kirjan monipuolinen kuvitus. Uusien kuvien rinnalla on arkistokuvia sekä kuvia suunnitelmista ja pienoismalleista. Erityisen kiinnostavia ovat alueiden markkinointia varten painetut esitteet, joissa hehkutetaan esimerkiksi ”Nättinummi on tosi maisemaa asuttavaksi” tai ”Muuttakaa Ilpoisiin – maalle kaupunkiin”.

Ps. Laaksonen on ollut viime aikoina tuottelias ja häneltä ilmestyi juuri viime vuoden lopulla myös tyylikäs kirja turkulaisesta arkkitehdista Pekka Pitkäsestä. Pitkänenkin on suunnitellut kokonaisuuksia Turun lähiöihin, mutta hänen tuotantoaan on runsaasti myös muualla Turussa ja muuallakin Suomessa. Hyllystäni löytyy myös Laaksosen vuonna 2017  ilmestynyt kirja Arjen rakentamista Turussa – arkkitehtuuria 1940- ja 1950-luvuilta ja 2013 julkaistu Juri Nummelinin kanssa tehty yli 600 kohdetta esittelevä Turun seudun arkkitehtuuriopas.

Lähiöestetiikkaa Malmilla, Itäkeskuksessa ja Instagramissa

Helsingin työväenopistolla järjestettiin syksyllä 2020 edelliseltä vuodelta tutut valokuvauskurssit lähiömaisemassa. Tällä kertaa valokuvattiin Malmilla ja Itäkeskuksessa, joissa molemmissa on työväenopiston toimipiste.

Pandemia rajoitti kurssien osallistujamäärän puoleen ja keväälle suunniteltu kurssi peruuntui kokonaan. Menetystä hieman kompensoi se, että kursseja oli syksyllä kaksi ja ne olivat peräti kolmipäiväisiä aikaisempien viikonlopun mittaisten kurssien sijaan. Siispä myös kurssin sisältö oli aikaisempaa monipuolisempi niin lähiöteeman käsittelyn kuin valokuvaamisenkin osalta. Kurssien lähtökohtana on kuvaamisen ohella myös pohtia kuvausympäristöä ja tarjota siitä kurssilaisille taustatietona erilaisia näkökulmia. Siispä esittelin kurssilla teemoja muun muassa arkkitehtuurista ja lähiöön sijoittuvista elokuvista.

Valokuvallista ilmaisua opetti taas valokuvataiteilija Vilma Pimenoff. Kuvia ehdittiin nyt työstää enemmän kuin aikaisemmilla kursseilla, ja viimeisen päivän ohjelmassa olikin nyt rakentaa kuvista tarinaa tai tunnelmaa välittävä sarja. Tässä käytettiin yksinkertaisesti paperille tulostettuja kuvia. Kuvat leikattiin irti, jotta voitiin kokeilla erilaisia mahdollisuuksia – ja niitähän riitti.

Paperi ja sakset – rentouttavaa puuhaa!

Valokuvaaminen on hauskaa itsessään, mutta näillä kursseilla on aina varattu runsaasti aika myös kuvista keskusteluun. Kurssien paras anti on ensinnäkin nähdä erilaisten kuvaajien otoksia, mutta myös kuulla, millaisia ajatuksia kuvat herättävät katsojissa. Keskusteluissa kuvista löytyy yllättävän monipuolisia ulottuvuuksia!

Ps. Olen koonnut kaikkien lähiömaisemakurssien kuvia Instagramiin tilille Lähiöestetiikkaa @lahioestetiikkaa

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned