Teksti on alun perin julkaistu vuonna 2019 Urbaria-blogissa, jota ei enää ole.
Lähiöideologiaan sisältyi alun perin ajatus monipuolisesta palveluverkostosta, mutta nykyisin elintarvikekauppa on monen lähiön ainoa palvelu. Tässä omaelämäkerrallisessa katsauksessa peilaan lähikaupan muutosta omiin kauppakokemuksiini.
Ensimmäinen lähikauppani, jonka muistan, oli kotipihalla kerrostalon kivijalassa talon päädyssä. 1950-luvulla liiketilat sijoitettiin tavallisesti asuintalojen pohjakerroksiin ja näin tehtiin myös Fazer-yhtymän rakennuttamissa taloissa Vantaan Vaaralassa, entisessä Helsingin maalaiskunnassa. Kaupan lisäksi pihapiirissä oli kaksi kampaamoa, pienten lasten seimi ja peräti oma postikonttori. Kaupunki Vantaasta tuli samana vuonna 1974, kun minusta tuli vantaalainen ja K-valinta Wilkmanin asiakas.
Pieni liiketila oli suunniteltu aikana, jolloin sekatavarakaupat alkoivat väistyä valintamyymälöiden tieltä. Päivittäistavaramyymälöiden määrä kasvoi ollen suurimmillaan vuonna 1964, jolloin toiminnassa oli 22 565 myymälää mukaan lukien kauppahallit ja erikoismyymälät. Valintamyymälän idea oli syntynyt hieman aikaisemmin, mutta vuonna 1958 niitä toimi Suomessa vain 90 kappaletta. Muutamassa vuodessa määrä kymmenkertaistui ollen 870 vuonna 1962.
Valintamyymälässä asiakas kerää itse tuotteet hyllyiltä ja maksaa ne yhdellä kertaa kassalle, toisin kuin aikaisempien sekatavarakauppojen palvelutiskeillä. 1960-luvun aikana ulkomailta haettiin mallia itsepalveluun, varastointiin ja myyntiin sopiviin valmispakkauksiin. Esillepano muuttui ja tuotevalikoima kasvoi.
Kauppa oli suunniteltu nimenomaan pihapiirin asukkaille. 1970-luvulla lähiympäristöön syntyi lisää asutusta, ja muualta tulevien tuli kulkea puolen pihan läpi kauppaan. Jos tuli autolla, oli parkkitilaa niukasti. Myös tavarakuljetusten oli ajettava pihan läpi ja peruuteltava hankalasti kääntyillen roskasäiliön vieritse pienelle takapihalle.
1970-luvulla liha- ja kalatiski kuului asiaan pienessäkin kaupassa, niin myös Wilkmanilla. K-kaupan 1970-luvun TV-mainoksessa lihatiski saa erityistä huomiota. Mainoksessa esiintyy keittiömestari Väinö Purje, joka tuli lukuisista mainoksista tunnetuksi K-kaupan Väiskinä: ”Niin, lihaostos on tärkeä ostos. Sitä kannattaa suunnitella ja ostaa silloin, kun se on edullista. Nyt on liha edullisimmillaan, joten sitä voi vaikka pakastaa.” Kassalle oli usein jono, jonka häntä pahimmassa tapauksessa mutkitteli lihatiskin ohi. Onneksi matkan varrella sijaitsi ”leluosasto”, hyppynarujen ja superpallojen hylly, josta aina tarkastin kiinnostavat uutuudet.
Tuli aika, jolloin aloin saada viikkorahaa. Itsenäisillä kauppareissuilla suuntasin joko karkkihyllylle tai pakastealtaalle, jossa piti retkottaa vatsa altaan reunalla, jalat lattiasta irronneina ylettyäkseen tiettyyn jäätelöön. Hieman vanhempana hain lehtihyllystä Suosikki-lehden.
Todellinen lähiön K-halli
Kun Vaaralasta kiivettiin Hakunilanmäkeä ylös, oli kaikki kotiympyröitä uudempaa ja isompaa – olihan Hakunila oikea lähiö. Suuri oli myös K-halli Henriksson, äitini työpaikka monen vuoden ajan. Keskon historiikin mukaan hallimyymälä oli kotimainen, juuri K-ryhmän kehittämä innovaatio. Pinta-alaltaan yli 400 m²:n hallit myivät myös kodintarvikkeita ja yleistyivät 1970-luvulla. Ruokatuotteiden lisäksi Henrikssonilla oli hyvä valikoima erilaista tavaraa: kurasaappaita, tekstiilejä, kukkaruukkuja ja jopa muutama lasten polkupyörä eineshyllyn päällä.
Kauppa sijaitsi erillisessä liikerakennuksessa kävelyraitin varrella. Viereisellä aukiolla oli kahluuallas. Matalassa suorakaiteen muotoisessa rakennuksessa oli kaupan lisäksi ainakin R-kioski. Facebookin Vantaa kuvissa ja muistoissa -ryhmässä hieman minua vanhemmat hakunilalaiset muistavat jorailleensa rakennuksen toisessa päädyssä sijainneessa disko Hadiksessa. Diskon lopetettua toimintansa kauppa laajeni sen tiloihin. Kauppias Eino Henriksson kertoo kehityksestä omin sanoin vuonna 1978 julkaistussa kirjassa Uudistuva K-kauppa. Kuvateksti toteaa, että ”K-halli Henriksson on todellinen lähiön K-halli.” Kauppias otti käyttöön luovia ratkaisuja, kuten kassojen sijoittelun peräkkäin ulkomaanmatkalla näkemänsä esimerkin mukaan. Toinen keksintö oli sisäkioski, jossa myytiin lehtiä, makeisia ja savukkeita. Kioski hillitsi kassajonojen venymistä ja helpotti esimerkiksi karkkiostoksia tekevien lasten asiointia. ”Joka tavalla onnistunut tuo sisäkioski, toteaa kauppias tyytyväisenä.”
Itse en muista kauppiaan persoonaa lainkaan. Sen sijaan kotipihan pikkukaupassa kauppiaspariskunta koirineen tuntui olevan läsnä aina. Johanna Hankosen teksti vähittäiskaupan rakennemuutoksesta teoksessa Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta tukee kokemustani: ”Kauppiaan hävitessä jokseenkin persoonattoman esinejärjestelyn taakse tuli asiakkaasta entistä omatoimisempi jakelun osapuoli” . Itse osoitin omatoimisuutta valitsemalla kylmähyllystä erivärisiä Jacky-vanukkaita.
Hakunilan ostoskeskuksen paikalla oli vielä näihin aikoihin metsää. Yksittäisten myymälöiden tarve väheni ostoskeskuksen valmistuttua vuonna 1981. Menneinä vuosikymmeninä Hakunilanraitin kolme liikerakennusta muodostivat yhtenäisen sarjan, nyt Henrikssonin kauppaa ja koko rakennusta ei enää ole, vaan paikalla on kerrostalo. Ostoskeskuksellakin on jo oma, monivaiheinen historiansa kehityssuunnitelmineen.
Takapihalla ja lastauslaiturin lemussa
Perheemme arjen rutiineihin kuului, että isän haettua minut hoitopaikasta keltaisella Toyotalla ajoimme Henrikssonin takapihalle. Siinä odottelimme, kunnes äiti ilmestyi lastauslavalle pullistelevat ostoskassit mukanaan.
Vuosikymmenen vaihtuessa 1980-luvuksi vaihtui myös äitini työpaikka, nyt Myllypuroon. Jukka Ihatsun K-kauppa sijaitsi samankaltaisessa erillisrakennuksessa kuin Hakunilassakin. Tässä kaupassa tein jonkun taksvärkkivuoron tavaroita hyllyttäen, mutta muuten muistoni ovat vähäiset. En muista käyneeni kaupan etupuolella koskaan, sillä yleensä käynnit rajoittuivat autossa odottamiseen parkkipaikalla.
Takapiha tuli tutuksi myös Pihlajamäen ostoskeskuksessa muutamaa vuotta myöhemmin. Nyt en enää istunut autossa odottamassa, vaan pääsin töihin itsekin muutamina päivinä. Aivan virallinen työsuhde ei tainnut olla, mutta palkkaa sain äitini kertoman mukaan kymmenen markkaa tunnilta. Sain naksutella hintalappuja karkkeihin ja opin avaamaan pahvilaatikon näppärästi. Sain tottua ruokakauppojen lastauslaiturien tuntumassa leijailevaan pistävään lemuun.
Kun vuosia myöhemmin kävin Pihlajamäen ostoskeskuksessa, huomasin, että ostoskeskus kokonaisuutena oli minulle täysin vieras; kokemukseni rajoittui kaupan sisätiloihin ja takapihaan. Tulin ajatelleeksi, että kaupan työntekijä voi työskennellä vuosia kaupassa tuntematta alueen ympäristöä juuri lainkaan. Kaupan ja katutilan yhteys on suljettu koko ikkunan peittävillä jättimäisten hedelmien kuvilla. Vanhoista valokuvista voi nähdä, että 1960-luvulla kauppojen ikkunoista vielä näkyi läpi. Rakentamisajankohdaltaan Myllypuro ja Pihlajamäki asettuvat 1960-luvun alkuun. Tätä on sanottu ostoskeskusrakentamisen kulta-ajaksi. Pihlajamäen ostoskeskus laajeni vuonna 1970 uudisosalla.
Seuraavien vuosikymmenten aikana kehitys jatkui kohti suurempia kauppakeskittymiä. Rapistuneet lähiostarit ovat saaneet antaa tilaa tehokkaammille neliöille. Pihlajamäessäkin ostarin nuorempi osa purettiin 2021 ja tilalle rakennettiin uusi liikerakennus. Myllypuron vanha ostoskeskus korvattiin liiketilojen ja asuinrakennusten kokonaisuudella. Kuvaamassani liikerakennuksessa kävelyraitin toisessa päässä toimii toistaiseksi vielä K-kauppa.
Metrolla kaupan kassalle
Myös äitini siirtyi suurempaan kauppakeskittymään vuonna 1986 muuttaessaan kolmanteen liikkeeseen saman kauppiaan palveluksessa, nyt Kontulan ostoskeskukseen, joka Helsingin kaupungin sivuilta löytyvän tiedon mukaan on Suomen suurin avo-ostari. Vuonna 1967 valmistuneessa ostoskeskuksessa toimi heti alkuvuosina useita erikoisliikkeitä, vaatekauppojakin. Siellä oli myös maan suurin K-kauppa Kotikontu.
Kun metrolinja ulottui Kontulaan asti vuonna 1986, tehtiin ostoskeskuksessa laajamittainen uudistus. Myös kaupan tilat uudistettiin, ja siihen avattiin uusi Kontumarket. Liike oli jo niin suuri, että siinä oli erilliset toimistotilat toisessa kerroksessa aikaisempien kauppojen ahtaiden monitoimikoppien sijaan. Äidin työ kassojen ja hyllyjen välistä muuttui lähes täyspäiväisesti konttorin puolelle.
Kontumarketiin liittyy myös oman työhistoriani mittavin kokemus ruokakaupassa työskentelystä. Yhden kesän istuin jollain pitkän kassarivistön kassoista ja tulin tutuksi koodinlukijan ja liukuhihnan kanssa. ”Kiitos” lyheni minunkin suussani puoleen: ”-tos”. Tauolla hörpin automaattikahvia henkilökunnan postmodernilla terassilla. Tähän kauppaan en kulkenut takaovesta, sillä käytin metroa, jonka sisäänkäynti oli kaupan pääoven vieressä.
Plussapisteet automarketissa
Nykyinen lähikauppani sijaitsee Turussa pienessä liikekeskuksessa, joka muodostuu kahdesta kerrostaloon liittyvästä liikesiivestä. Kauppasiipi oli yleinen ratkaisu 1950- ja -60-luvuilla; kivijalkakaupan ja erillisen liikerakennuksen välimuoto. Kauppojen verkosto oli vielä tiheä, mutta liiketila tarvitsi enemmän tilaa kuin kerrostalon runkoon oli mahdollista sijoittaa.
Kauppojen vähenemisen olen kokenut kotikulmillani aivan äskettäin, sillä vielä muutama vuosi sitten toisessa siivessä oli Valintatalo. Kahden vähittäiskaupan sijainti vieri vieressä oli aikaisemmin hyvin yleistä, ja siihen on syykin: kahden lähekkäisen myymälän oli todettu myyvän enemmän kuin yksinään sijaitsevan myymälän myynti kerrottuna kahdella. Yrityskauppojen myötä molemmissa kaupoissa sai hetken aikaa K-ryhmän plussapisteitä, kunnes Valintatalo sulki ovensa.
Plussani karttuvat usein myös reitille osuvassa Kupittaan Citymarketissa, joka on yksi ensimmäisistä automarketeista Suomessa. Kivijalkakauppojen ja keskustan vetovoima hiipuu, ja nyt jo ostoskeskuksiakin puretaan. Onko kohta jäljellä enää muita kauppoja kuin nämä jättimarketit?
- Aloituskuva teoksesta Uudistuva K-kauppa. Honkala, Matti & Korhonen, Antero.
***
Tämä teksti julkaistiin alunperin vuonna 2021 Urbaria-instituutin ylläpitämässä Urbaria-blogissa. Julkaisen kirjoituksen Urbarian luvalla täällä, koska Urbaria-blogi ei enää ole saatavilla.
Kirjallisuus
- Hankonen, Johanna. Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Gaudeamus Kirja, Otatieto Oy ja TTKK Arkkitehtuurin osasto. Tampere 1994.Hoffman, Kai. Kesko 1940-1990. Kauppiaitten kustannus Oy. Helsinki 1990.
- Honkala, Matti & Korhonen, Antero. Uudistuva K-kauppa. Kauppiaitten kustannus Oy. Helsinki 1978.
- Koistinen, Katri. Kyläkaupoista suuryksiköihin ja kohti uusia lähikaupan muotoja. Teoksessa Koistinen, Katri, Lammi, Minna & Raijas, Anu (toim.) Kaupasta kaikille. Kuluttajatutkimuskeskuksen kirjoja 5. Tampere 2009.
- Kokkonen, Jouko (toim.). Kontula. Elämää lähiössä. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansanelämän kuvauksia 59. Helsinki 2002.
- Saresto, Sari & Salminen, Anne & Vierto, Mira. Ostari. Lähiön sydän. Rakennushistoriallinen selvitys. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 2/2004. Helsingin kaupunginmuseo. Helsinki 2004.
- Helsingin kaupungin My Helsinki -sivusto https://www.myhelsinki.fi/fi/n%C3%A4e-ja-koe/ostokset/kontulan-ostoskeskus 16.6.2019
- K-Kaupan mainos – Väiskin lihatiski. Video YouTube-palvelussa https://www.youtube.com/watch?v=8Lh9IDb2_x8 16.6.2019
Talotarinat 