Missä arkkitehtuuri loppuu ja taide alkaa?

Bryggman-instituutin järjestämässä seminaarissa Arkkitehtuuri ja kuvataide nähtiin erinomaisia esityksiä  arkkitehturin ja taiteen kohtaamisesta. Jäin pohtimaan, missä oikeastaan kulkee raja.

Esitellyt tapaukset olivat kovin erilaisia, mutta hyvin usein taide on jotain mikä tuodaan arkkitehtuuriin jälkikäteen tai rakennustyön loppuvaiheessa, irrallisena teoksena. Keskustelun joissain kommenteissa havaitsin sellaisen sävyn, että irrallinen taide rakennuksessa olisi jotenkin heppoista taiteen sijoittamista – parempaa olisi arkkitehtuuriin integroitu taide. Sellaistakin nähtiin, esimerkiksi ALA Arkkitehtien Kilden-konserttitalon valoteos ja pysyväksi tarkoitettu seinämaalaus. Näissäkin tapauksissa taiteilijalta on erikseen tilattu työ, joka on arkkitehdeille valmistuessaan enemmän tai vähemmän yllätys.

Yleisöstä esitettiin kysymys koskien arkkitehdin suhtautumista siihen, että taiteilija on mukana jo rakennussuunnittelussa. Esintymisvuorossa ollut arkkitehti ei pitänyt tilannetta toivottavana, vaan pikemminkin kokisi sen osoittavan tilaajan epäluottamusta arkkitehdin luovuutta kohtaan.

Rakennukseen integroitu taide on kiinni rakennusosissa pysyvästi. Se on esimerkiksi uniikki seinäreliefi tai veistosmainen tilanerottaja. Parhaimmillaan teos liittyy rakennuksen luonteeseen ja kertoo tarinaa. Missä menee raja – milloin seinäkuviointi on taidetta ja milloin se on itse arkkitehtuuria, vai sittenkin käsityöläisen taidonnäyte? Vastausta voi etsiä reliefin suunnittelijasta tai toteuttajasta – tunnustetun taiteilijan toteuttama teos on taidetta, kun taas käsityöläisen tekemänä puhutaan taideteollisuudesta, ainakin jos työn on suunnitellut joku muu. Usein arkkitehdit itsekin suunnittelevat rakennuksiin näyttäviä yksityiskohtia – ovatko ne taidetta vai arkkitehtuuria? Onko arkkitehti taiteilija? Monessa tapauksessa raja on häilyvä.

Tietenkin rakennus itsessään voi olla kuin taideteos, kuten kuvan Frank Gehryn Lou Ruvo Center. Mutta rakennus on silti rakennus, ja sillä on aina jokin muu tarkoitus, kuin vain tuottaa esteettinen elämys. Arkkitehtuuri on kylläkin rakennustaidetta, mutta rinnastuu tarkemmin designiin eli käyttöesineisiin. Entä voiko rakennus olla osa taideteosta? Kyllä, jos aluesuunnittelua pidetään taiteena. Mutta ei, jos taiteena pidetään sellaisia objekteja, joiden ensisijainen funktio on esteettisen kokemuksen tuottaminen.

Joku minua viisaampi ehkä osaisi vastata kysymyksiini. Toisaalta voin kysyä myös: onko taiteen ja arkkitehtuurin rajanveto kovin tärkeää?


Kuva (Pixabay):  Lou Ruvo Center for Brain Health – Frank Gehry.  

Purppurassa mikä mikä maassa

Sean Bakerin ohjaama Florida Project voisi aiheensa puolesta olla surullinen tai ahdistava elokuva. Sitä se ei ole, sillä tapahtumat kuvataan ikuista ja huoletonta kesää elävän lapsen silmin.

Itse kiinnitin tietenkin huomiota maisemakuviin ja rakennuksiin: huimaavaa väriryöppyä alusta loppuun. Päähenkilöt, kuusivuotias nokkela tyttö ja hänen epämääräisillä elinkeinoilla sinnittelevä äitinsä asuvat toistaiseksi violetissa Magic Castle -motellissa, jonne naapurissa olevan Disney Worldin sadunhohto melkein ulottuu.

Motellin lähiympäristöön kuuluu moottoritie, parkkialueita, lisää motelleja, hassuja hahmoja esittäviä kioskeja – sekä järvimaisema ja lehmiä! Tutkijat puhuvat tällaisista alueista epäpaikkoina, mutta elokuvan lapsille ne muodostavat arjen kehyksen, joka täyttyy merkityksillä ja muistoilla.

Amerikkalaisten tienvarsimotellien estetiikka kiehtoo, vaikka sitä onkin nähty elokuvissa jo melkein kliseeksi asti. Niin – oma käsitykseni motelleista perustuukin yksinomaan elokuviin, joissa hyvin usein kontrastin muodostaa arkkitehtuurin lupaama huolettomuus ja elokuvan synkät tapahtumat: prostituutiota, huumeita ja murhia Batesin motellista lähtien. Todellisuus lie moniulotteisempi, ja Florida Project tuokin valkokankaalle nimenomaan tavallista motelliarkea – joskaan huoletonta sekään ei aikuisten näkökulmasta ole.

Kamera seuraa lapsille niin ominaista tapaa käyttää tilaa. Lapset tutkivat ympäristöä ja löytävät jatkuvasti uusia paikkoja, joita he käyttävät niin kuin parhaaksi näkevät. Kun kaivataan jännitystä, mennään tyhjille pastetellisävyissään hehkuville huviloille, jotka huumehörhötkin ovat jo hylänneet. Seesteisemmissä tunnelmissa istutaan puussa, joka ”on kaatunut, mutta kasvaa yhä”. Muina aikoina oleillaan motellin seinustalla jossain portaikon tuntumassa. Päähenkilöllä ei muuten ole hetkeäkään tylsää.

Poimintoja: Yhdenmukaisuudesta ja ainutlaatuisuudesta

Tutkin lähiömaisemaa nykyisin myös ihan virallisesti, jatko-opiskelijana Turun yliopistossa. Tutkimusaiheeni on lähiömaiseman visuaalisuuden kokeminen. Siispä työpisteeni ja muutama muukin alue kotonani täyttyy aihepiirin kirjallisuudesta. Päätin tehdä silloin tällöin blogimuistiinpanoja käyttämistäni teoksista. Tässä tulee ensimmäinen.

Arkkitehti Sirkka Wegelius tarttui lähiömaisemaan jo vuonna 1996 valmistuneessa kirjassa Yhdenmukaisuus ja ainutlaatuisuus. Paikan identiteetti lähiöparannuksen lähtökohtana. Kirjan ilmestymisen aikaan kuumimpien rakennusvuosien lähiöt olivat 20 vuoden ikäisiä. Noiden vuosikymmenten aikana rakennusihanteet olivat muuttuneet täysin, eikä suurempia korjauksia ei oltu vielä tehty. Lähiölapset muuttivat aikuistuessaan keskustoihin ja omakotialueille. Lähiö oli auttamattomasti poissa muodista.

Wegelius kysyy esipuheessa ”voisiko rakennetussa ympäristössä rakennustaiteen historian kannalta merkittävien arvojen puuttuessa olla muita arvoja, joita tulisi varjella?” Kysymykseen sisältyy olettamus, että lähiörakennuksilla ei ole arkkitehtonisia arvoja. Tämä särähtää silmääni, vaikka monista massatuotannon aikakaudella rakennetuista alueista voin ollakin suunnilleen samaa mieltä. Mahdollisesti kirjoittaja on tarkoittanutkin lähinnä niitä.

Kymmenisen vuotta myöhemmin todettiin, että lähiö voi olla rakennustaiteellisestikin arvostettu, kun Pihlajamäen alue suojeltiin ensimmäisenä lähiönä kaavalla 2007. Nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin on helppo todeta, että lähiöillä on muitakin arvoja. Myös Wegelius päätyi tähän tutkimuksensa päätelmissä.

Kirjan sisältö jakautuu kolmeen osaan. Ensimäisessä osassa esitellään tilan ja paikan tutkimuksen käsitteitä, paikan identiteettiä ja kokemuksen muodostumista. Toinen osa kertaa aluerakentamisen historiaa ja ihanteita. Kolmannessa osassa pohditaan, miten lähiörakennuksia voisi parantaa.

Poimin tähän muutamia itseäni miellyttäviä ajatuksia kirjan sivuilta.

Kontula portaat mv

Erilaisten alueiden reunakohdat ovat ympäristön kokemisen kannalta intensiivisiä.

Hakunila iso kivi mv

Luonnon monimuotoisuus korvaa usein rakennetusta ympäristöstä puuttuvan vaihtelevuuden.

Hakunila kalliolla

Luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön törmäyskohtaan syntyy usein tahattomasti paikka, joka voi olla leimallinen koko alueelle.

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Raksaestetiikkaa

Forum Box -galleriassa on tällä hetkellä meneillään Rakennustyöt. Siis ei remontti, vaan taiteilija Pia Sirénin rakentama installaatio, jonka materiaalit ovat yleisemmin käytössä rakennustyömailla. Pitihän se mennä katsomaan.

cof

En ollut ainoa, jonka pressumeri sai hymyilemään. Mikähän siinä on, että tavallisesta kontekstistaan repäistynä eriväriset muovit ja telineet näyttävät galleriassa jopa veikeiltä. Yhdessä huonetilassa telineiden päälle nostetut pressut muodostavat maiseman kaltaisen kokonaisuuden, kun toisaalla pääosassa ovat telineet. Minua ilahduttivat myös hajut ja äänet: vaneri tuoksuu ja yhdessä nurkassa puhallin hurisee taukoamatta.

Teos nostaa katsottavaksi kaupunkimaisemassa jatkuvasti läsnä olevan elementin, joka useimmiten sivuutetaan. Rakennustyö on luonteeltaan väliaikainen, mutta jos nyt ajatellaan vaikka Pasilaa, niin työmaanäkymät ovat arkipäivää monen vuoden ajan. Työmaa on sitä paitsi jatkuvasti muuttuva. Miksi se ei voisi olla esteettisesti jopa kiinnostavampi kuin muovien alta aikanaan kuoriutuva staattinen fasadi?

Ajatellaanpa turistia, joka matkusti maailman toiselta puolelta Helsinkiin ja vieraili Helsingin tuomiokirkossa sen ollessa suureksi osaksi pressujen peitossa pari vuotta sitten. Ellei hän tee uutta matkaa, hänen muistoihinsa kirkko jää ikuisesti puoliksi peitettynä.

Rakennustyömaa ei olekaan niin ohimenevä ilmiö kuin helposti ajatellaan. Sitä paitsi rakennusalalla työskenteleville nämä näkymät ovat läsnä jatkuvasti, työmaalta toiselle.

Ja loppuun paljastus: minäkin olen ollut rakennustyömailla töissä yhteensä noin vuoden verran. Restaurointimaalarina vuosituhannen vaihteessa tuli näitä telineitäkin pystyteltyä. Siitä huolimatta – tai siksi – mainio kokemus!

  • Näyttely on auki 28.1. asti.

 

Raksaestetiikkaa

 

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Brutaalisti oikeutta

oznor

Syksyisen Kuopion reissun kuvasatoa on vielä jäljellä yhden kohteen verran, ja se onkin oikea modernismin ystävän herkkupala. Heikki Castrénin suunnittelema Itä-Suomen hovioikeuden oikeustalo valmistui vuonna 1968. Rakennusmassoiltaan harvinaisenkin suoralinjainen brutalistinen rakennus on tehokas ilmestys kadunkulmassa Minna Canthin kadun varrella. Tämä, jos joku on sitä kuuluisaa rouheaa betoniarkkitehtuuria!

 

cof

Vuonna 1991 valmistuneen laajennuksen suunnitteli Juhani Pallasmaa. Uudisosa on korostetusti erilainen alkuperäisosan kanssa jo puolipyöreän muotonsa vuoksi.

cof

Rakennuksia yhdistävä silta ei yritä sulautua maisemaan.

cof

Kas näin: perinne kurkistaa lipan alta.

oznor

 

cof

 

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Kuukauden lähiö: Roihuvuori

Kuukauden lähiö on Roihuvuori, joka myös avaa Helsingin lähiöt -kalenterin vuoden.

Käytän Finna-arkistosivuilta löytyviä kuvia, koska ne ovat kertakaikkiaan hienoja. Kuvista välittyy monissa lähiömuisteluissa toistuva asia: pihalla oli aina lapsia. Ja sitä pihaa riittää, sillä Roihuvuori kuuluu aluerakentamisen ensimmäiseen aaltoon, jossa väljyys oli ihanne. Tällaisia laajoja nurmikkoalueita ei nykypihoille mahdu. Eipä silti, kiireinen nykyihminen aikatauluineen ja harrastuksineen ei taida juuri pihalla ehtiä oleilemaankaan?

Lapsia Prinsessantie 4:n pihalla 1970. Kuva: Simo Rista. Ylempi kuva Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.

 

200233 -1460 .
Roihuvuorentie 18 1957-1959. Ikkunasta näkyy Roihuvuorentie 9. Kuva: Olavi Mannonen. Helsingin kaupuninmuseon kokoelmat.

Kuvassa vietetään kotoista hetkeä uudessa ja avarassa roihuvuorelaisessa kodissa. Seutu on arvossaan yhä, vaikka väliin mahtui 1900-luvun lopun vuosikymmenet, jolloin lähiöistä pikemmin haluttiin pois. Nyt Roihuvuori on ensimmäisiä lähiöalueita, joiden kohdalla puhutaan gentrifikaatiosta. Ilmiöllä tarkoitetaan keskiluokkaisen,  hyvin toimeentulevan väestön halukkuutta muuttaa alueelle. Aiemmin gentrifikaatio on toteutunut kantakaupunkien alueilla monissa entisissä työväestön kaupunginosissa.

 

2680 -5 . N11817
Roihuvuorentie 26. Elannon myymälä ja baari 1958. Taustalla Vuorenpeikontie 3. Kuva: Friman Erik. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.

 

Vuorenpeikontien taloja nykyisin. Rakennuksiin ei ole tehty suuria ulkoisia muutoksia.

Kerrostaloja Roihuvuoressa.jpg

Vuorenpeikontie Roihuvuori

Mäen päällä  on Roihuvuoren koulu. Aarno Ruusuvuoren suunnittelema koulu valmistui vuonna 1967. Toisten ihailema, toisten kammoksuma koulu oli jo purkulistalla sisäilmaongelmien vuoksi, mutta päätettiin korjata arkkitehtuuriltaan merkittävänä. Koulusta lisää kirjoituksessa Pohdintoja betoniarkkitehtuurista: Roihuvuoren koulu.

 

Roihuvuoren koulu_p

Roihuvuori Vesitorni ikkunassa

Koulun ikkunastakin näkyy maamerkki Roihuvuoren vesitorni.

200628 . N260929
Roihuvuoren vesitornin rakentaminen kesällä 1979, Kuva: Jukka Naapuri Jukka. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat.

 

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

 

Kun yksi ei riitä – Vuoden piparitalot

 

img_20171222_2110201355588090.jpg

 

Talotarinoiden perinteisen arkkitehtuuripiparin suunnittelu jäi tänä vuonna viime tippaan. Koska vuoteni on ollut kiireinen, on blogi puolestaan elänyt hitaammassa rytmissä. Postauksia ja arkkitehtuuriesittelyjä on kertynyt aiempaa vähemmän, eikä pipariksi taipuvia kohteita meinannut tulla mieleen.

Löytyihän se lopulta. Huhtikuussa postasin: Kylpyhuone merelle ja muita aarteita: Didrichsenin taidemuseo. Piparimuseo on mittasuhteiltaan ja yksityiskohdiltaan hyvinkin viitteellinen. Tunnistettavin elementti on sisäpihan uima-allas. Pidin tärkeänä huomioida rakennuksen aikakaudelle tyypilliset kattoikkunat, joita todellisuudessa on paljon enemmän.

Altaan laidalla on Henry Mooren veistos, jota nallekarkki esittää kelvollisesti. Mittakaavan vääristymän vuoksi veistokselle ei meinannut jäädä tilaa, ja se on pipariversiossa melkein vedessä.

Myös lainassa oleva Lionel Smitin veistos on saanut uuden tulkinnan.

img_20171222_2114491323497143.jpg

Moore & Smit
Veistoksia on enemmänkin, sillä museon ympärille levittäytyy veistospuisto, jossa esitellään modernia kuvanveistoa. Kuvan teoksella ei ole vastinetta todellisessa veistospuistossa.

Koska perheen lapsijäsenen mielestä arkkitehtuuripiparitalo ei välttämättä ole hauska, tein myös toisen talon. Sen esikuvana on legotalo ja tyyli funkkishenkinen. Talo on kalustettu englanninlakuilla ja varustettu aurinkopaneelilla. Nallekarkit saavat esittää tässä talossa nalleja.

cof

 

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Sähköt poikki – riittääkö lämpö?

Pääsin lokakuussa kurkistamaan mielenkiintoiseen Jäätyvä 2017 -harjoitukseen, jossa harjoiteltiin eri organisaatioiden  yhteistoimintaa laajan sähkökatkoksen varalta. Kuvitellussa tilanteessa sähkönsaanti keskeytyisi peräti kahden viikon ajaksi laajalla alueella. Tilanne on täysin mahdollinen, vaikkei kovin todennäköinen.

Erilaisia varajärjestelmiä on kyllä rakennettu ja suunnitelmia laadittu esimerkiksi sairaaloille. Osanottajien kommenteissa esitettiin kuitenkin aiheellisesti huoli tavallisten terveiden, omissa kodeissaan asuvien kansalaisten selviytymisestä. Onko riittävästi elin­tar­vik­kei­ta ja vettä? Onko käteistä rahaa ostoksia varten? Saako autoon bensaa? Onko paristoja lamppuihin ja radioihin – kun Internet ja matkapuhelimet eivät toimi, toimii tiedonvälitys parhaiten radion kautta.

Entä lämmitys? Pientaloissa usein on korvaava lämmityslaite, mutta valtaosa kerrostaloista on kaukolämmöstä ja sähköstä riippuvaisia. Ylen sivuilla on hienosti havainnollistettu kerrostaloasukkaaan kohtaamat ongelmat: Pitkä sähkökatko saisi yhteiskunnan polvilleen 48 tunnissa – tiedätkö miten varautua?

Täällä Fingrid-lehteen kirjoittamani artikkeli Jäätyvä 2017 -harjoituksesta.

Facade Goes Fashion: Menin metroon

 

Metro ja oranssi asu_

Nythän on sillä lailla, että viimeisimmän tiedon mukaan Länsimetro aukeaa 18.11. Sen kunniaksi julkaisen pitkästä aikaa Facade Goes Fashion -teemassa. Tätä postausta olen itse asiassa suunnitellut teeman alkuajoista asti. Kauan kesti, mutta niinhän metroasioissa on tapana.

Metroasu
Kuvaustaustana Marimekon Tulikipinä-verho vuodelta 1985.

Helsingin metroon sulaudutaan tietenkin kiiltävällä oranssilla. Muovinen sadetakki sopii myös marraskuiseen säähän, mutta vaatii jotain lämmintä alle. Laukku on valittu paitsi värin, myös muodon vuoksi. Asun osat on hankittu pitkän ajan kuluessa, aina kun jotain sopivaa on osunut eteen, lähinnä vihonviimeisistä alennuksista. Kengät ja hohtonauhat löytyivät verkkokaupoista – en enää muista mistä. Huomaa myös kynsilakka, joka on osuvasti merkkiä Kone Helsinki.

  • Takki ja laukku etsivät uutta kotia, siispä järjestän arvonnan. Jos haluat pukeutua metroon, osallistu arvontaan Facebookissa tai Instagramissa.

selfp

Hgin metro liukuportaat

Kengännauhavalossa on kolme säätömahdollisuutta: jatkuva valo, nopeasti vilkkuva ja hitaammin vilkkuva.

Valokengännauhat

Metromuistoja

Olen ollut tyytyväinen metron asiakas sen ensimmäisestä vuodesta saakka. Kaverin kanssa ajoimme Vantaan rajalta bussilla Helsinkiin tarkoituksenamme ainoastaan ajella metrolla koko lastenlipun voimassaoloajan. Kotitalon kellarikäytävät ja naapurikerrostalon hissit oli jo nähty. Vihdoin jotain uutta ja jännittävää!

Metroasemat

Tiesitkö tätä?
  • Metroasemien penkit on suunnitellut Yrjö Kukkapuro. Metrovaunut ovat Antti Nurmesniemen ja Börje Rajalinin suunnittelemat. Varhaisissa suunnitelmissa penkit oli sijoitettu peräkkäin, sillä suomalaisten ei vielä 1970-luvulla uskottu haluavan istua vastakkain.

Facade Goes Fashion -teema etsii ja löytää yhtymäkohtia arkkitehtuurin ja muodin välillä – joskus taiteen ja designin puolelle poiketen. Postaukset löydät omasta kategoriastaan. Facade Goes Fashion on myös itsenäinen blogi osoitteessa www.facadegoesfashion.blogspot.com.

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned

Kuukauden lähiö: Siltamäki

Siltamäki näyttää tavallistakin tavallisemmalta kerrostaloalueelta – ja sitähän se onkin, mutta se on myös yksi ensimmäisiä tämän lähiötyypin edustajia. Aikaisemmin, 1960-luvulla vallitsi monumentaalinen tyyli, jossa alueista rakennettiin visuaalisesti näyttäviä kokonaisuuksia. Suunnittelijoiden parissa heräsi kritiikkiä siitä, ettei tällainen aluesuunnittelu luonut asukkaille aitoja kohtaamisen mahdollisuuksia.

Lähiöitä alettiin suunnitella aivan uudella tavalla – nyt rakennettiin kontaktikaupunkeja. Tiivissä korttelikaavassa rakennukset sijoittuvat suorakulmaisesti toisiinsa, ja niiden väliin jää atrium-tyyppisiä pihoja. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston inventointiraportissa todetaan, että

Siltamäki on ainoa alue Helsingissä, jossa kontaktipihan idea toteutui puhdaspiirteisessä muodossa.

Siltamäki rakennettiin vuosina 1967-1972. Suunnittelija Pentti Ahola tunnetaan myös Tapiolan Hakalehdon atriumtaloista.

Sisäänkäynti kerrostalo

Siltamäki alitus

Siltamäki_aukio

Hiekkalaatikolla Siltamäessä

Palvelut ovat keskittyneet ostoskeskukseen.

Siltamäen ostari

Seurakuntakodin arkkitehtuuria.

Siltamäki Seurakuntakoti

Ja vähän taidetta: Puistoalueella on Arvo Siikamäen veistos Lepotauko 1970-luvulta.

Kasvoton nainen Siltamäessä

Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned