Edellisessä julkaisussa Turistikuvaaja aktivoituu kerroin kävelyretkistäni Tarton keskustan tuntumassa . Yhtenä päivänä kävelin hieman pidemmälle, Annelinn-kaupunginosaan, jossa Wikipedian mukaan asuu noin kolmannes kaupungin asukkaista. Alueen suunnittelu alkoi 1960-luvun lopulla ja taloja rakennettiin 1970- ja -80-lukujen aikana.
Annelinn jakautuu kahteen osan, joista vanhempi rakennettiin matalampana lähemmäksi Emajoen rantaa. Tässä julkaisussa on kuvia ensimmäiseltä alueelta.
Rakennusten kunto vaihtelee suuresti, kun osa on kunnostettu, toiset vielä odottavat uudistusta ja osassa on jonkinlaisia korjauksen merkkejä. Kunnosta riippumatta ihailin talojen väriloistoa.
Aikakaudet ja tyylit kohtaavat.
Osa taloista muodosti selkeitä korttelipihoja. Taloja yhdistävät jännät geometriset tiiliseinämät, joiden alaosassa on kulkuaukko.
Olen viettänyt reilun vuorokauden tässä kaupungissa, jossa talot ovat värikkäämpiä kuin kotimaassani. Ne ovat myös keskimääräisesti huonommassa kunnossa; osa jo käynyt läpi täysimittaisen uudistuksen, mutta toiset melkeinpä alkuperäiskunnossaan ja ulospäin nuhjaantuneen näköisiä.
Nuhjuisuus on tietenkin myös esteettisesti kiinnostavaa, mikä ikinä siihen onkaan perimmäinen syy. Huomasin tarttuvani puhelinkameraan heti ensimmäisen talon kohdalla, jonka rappauspinnassa oli laajoja aukkoja. Burgundinpunaisen seinäpinnan – joka sekin on suomalaisen silmään erikoinen – alta paljastui vaaleampia alueita, jotka muodoiltaan muistuttavat Saaristomeren karttaa vääristyneissä väreissä. Kamerani käy seuraavankin talon kohdalla, jonka kulmalla pintavaurioiden lisäksi on pinnoiltaan kulahtanut syöksytorvi ja arveluttavan näköiset sähköjohtovedot. Seinään tuo lisäväriä sinne tänne tehdyt paikkailut ja alaosassa sininen töhry eli tagi. Talon toisella puolella aina vaan paranee, kun ikkunoiden sisäpuolella on muotoillut metalliristikot, jotka nekään eivät kuulu suomalaiseen katukuvaan. Ulkopuolella on kesäkauden jälkeen kuollutta köynnöskasvustoa, joka viimeistelee unohtuneisuuden tunnelman.
Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa virolaisen kaupungin talojen kunnosta, vaan siitä millä tavoin tätä vierasta kaupunkia havainnoin ja tallennan. Susan Sontag kirjoittaa klassikkoteoksessaan On Photography ensimmäisellä sivulla keräilevästä tavasta valokuvata: ”To collect photographs is to collect the world.” Tunnistan tämän ajatuksen omassa toiminnassani. Itse olen kuvannut paljon tutussakin ympäristössä, mutta erityisen hyvin keräilyn ajatus sopii paikkoihin, joissa vieraillaan.
Alussa mainitsemani otokset kertovat erityisestä turistin katseesta, joka kiinnittää huomiota itselle outoihin asioihin. Kukapa jaksaisi viehättyä oman takapihan harmaista betoniportaista tai naapurin aidasta uudelleen ja uudelleen. (No… minä kyllä jaksan…) Katse tottuu tuttuun maisemaan, ja siitä tulee tavallaan näkymätön, automaattinen ympäristö arjen toiminnoille. Uusi maisema tarjoaa erilaista katsottavaa, ja on luonnollista, että erilainen kiinnostaa.
Valokuvaaminen on hyvä keino ottaa paikkaa haltuun, tehdä vieraasta tuttua. Turistin tavasta katsoa ovat kirjoittaneet John Urry ja Jonas Larsen kirjassa The Touris Gaze. Matkailijan valokuvaamiseen liittyy vahvasti esteettisesti miellyttävien kohteiden etsiminen. Matkakohde on ehkä valittukin jonkinasteisen ennakkotiedon perusteella paikan visuaalisesta olemuksesta. Turisti etsii mielellään autenttisuutta, alkuperäisiä kulttuureita ja tapoja – ainakin iso osa turisteista. Valokuvaaminen on eräänlainen pelastustehtävä; matkailija haluaa tallentaa valokuvaansa katoavan maiseman tai asian, kuin pysäyttääkseen ajan. Rosoisuus ja raunioromantiikka on suosittu matkavalokuvaamisen aihe, ja kulttuurihistoriakin tunnistaa 1800-luvun lopun flanöörit, jotka etsivät mieluummin rosoista katuelämää kuin miellyttävää ja puhtoista kaupunkitilaa.
Jatkaessani matkaa kohti majapaikkaani maisema muuttui. Olin saapunut vauraan oloiselle huvila-alueelle. Lähes satavuotiaista taloista monet olivat siistissä kunnossa ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia: pyöreitä ikkunoita, koko seinän mittaisia ikkunarivejä, kahden kerroksen korkuisia kapeita pystyikkunoita ja erimuotoisia erkkereitä. Yhden talon oven yläpuolella on rakastavaisia esittävä reliefikuva, toisen talon kulmalla talossa asuneen henkilön kasvot metallivaloksena. Nämä kaikki ja monta muuta yksityiskohtaa halusin tallentaa… jotain tarkoitusta varten.
Pelkäänkö menettäväni kokemuksen ilman valokuvaa? Rehellisesti sanottuna luulen, että monet yksityiskohdat unohtaisinkin melko pian. Mutta olisiko se vaarallista? Joskus ajattelen, että asia saattaa olla juuri päinvastoin: eikö kameran kanssa häärääminen häiritse itse tilanteen kokemista?
Kun paikasta on kuva, se on ”tallessa”. Vierailu on kuitattu ja tosite tallessa. Voin näyttää kuvan ystävilleni, mikä nykymaailmassa tarkoittaa lähinnä sosiaalisessa mediassa jakamista. Kaikkia kuvia en tule näyttämään enkä käyttämään missään, mutta tallennan ne kovalevylle arkistooni. Niitä kertyy satoja vuodessa. Arkisto ei ole täysin tarpeeton, sillä saatan työssäni käyttää kuvia rakennetusta ympäristöstä joko erilaisissa julkaisuissa tai opetustyössä.
Tänään, toisena matkapäivänä, valitsin hieman eri reitin eilisen kaupunginosan läpi. Taas löytyy kuvattavaa. Kuvasin taloja pääasiassa niin, että ne näkyvät kuvassa kokonaisina, tai ainakin iso osa pääjulkisivua näkyy. Käytin jälleen enimmäkseen puhelimen kameraa, vaikka minulla oli mukana myös pieni järjestelmäkamera, jolla voi tehdä tiettyjä säätöjä ja saada aikaan hieman tasokkaampaa laatua. Vain harvakseltaan vaivauduin kaivamaan varsinaista kameraa esiin. Otin siis melko mielikuvituksettomia kuvia, jotka kertovat, että tällainen talo on tässä kadun varrella.
Ohitseni kulkee ihmisiä, jotka varmaankin elävät tavallista arkeaan. En häiriinny siitä, että he huomaavat minun valokuvaavan ja varmasti arvaavat, että olen muualta. Heitäkään toimintani ei näytä häiritsevän. Nämä ihmiset luultavasti näkevät nämä maisemat päivittäin – mutta näkevätkö he todella? Katsovatko he, miltä ympärillä näyttää, vai onko se heille ohi lipuvaa tuttua taustaa? Täytyykö heidän matkustaa ulkomaille (Suomeen?) tunteakseen erikoisten maisemien viehätystä?
Tuli hetki, jolloin tiedostin turistimaisen käyttäytymiseni. Tiedostin myös, että kauniita taloja tulee vastaan jatkuvasti, eikä ole mitään järkeä yrittää tallentaa kaikkia – jossain vaiheessa saa riittää. Mutta vielä tämä… ja tämä… upea väriyhdistelmä, tavallista taidokkaammat puukoristelut, kiinnostavat muodot. Sormeni olivat kohmeessa jäätävässä räntäsateessa, mutta silti tämäkin vielä. (Kuka hitto muuten meni keksimään kosketusnäytöt, jota ei voi käyttää tavallisilla sormikkailla!)
Olen aikaisemmin pohtinut oman valokuvaustapani kehitystä. Näin turistimaisen tallentamisen sijoittuvan harrastukseni alkupuolelle, eräänlaisena vaiheena, josta olen kasvanut ulos. Miellän kehittyneeni paitsi kuvaajana myös maisemien katsojana. Myöhemmin olen pyrkinyt katsomaan ja kuvaamaan erityisesti tavallisia, arkipäivässä herkästi sivuutettavia asioita. Toisinaan matkoilla olen jättänyt pittoreskeimmat maisemat täysin kuvaamatta. Ehkä aavistuksen ylimielisenäkin olen ajatellut ”onhan näitä pitsihuviloita nähty”. Nyt totean, että turistikuvaaja minussa on yhä olemassa, ja heräsi toden teolla Tartton kaduilla.
Kuinkas sitten kävikään? Tiedostamisesta seurasi lisää tiedostamista. Nimittäin muistin yhtäkkiä olevani etnologi, joka kirjoittaa väitöskirjaa rakennetun maiseman kokemisesta ja valokuvaamisesta. Tämähän on autoetnografista havainnointia. Kirjoitanpa siis kokemani muistiin!
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Perinteinen arkkitehtuuripiparitalo on rakennettu. Vuosi oli jälleen vaisu arkkitehtuurimatkailun kannalta, ja karttasovellus esitti useina kuukausina kohokohdikseni Raision. Raision maamerkki, vuonna 1974 rakennettu As Oy Raision Keskuslähiö, oli selvä valinta pipariprojektiin, sillä valokuvasin sitä kesän aikana ahkerasti eräseen toiseen projektiin. Olli Vahteran suunnittelema talo on pääosassa myös videolla, jossa pohdin arkisen rakennetun ympäristön esteettistä kokemista.
Piparirakentamisessa otan taiteellisia vapauksia, ja esimerkiksi mittasuhteet vedin täysin hatusta. Tiettyjä yksityiskohtia haluan kuitenkin esittää. Tornitalon päädyssä huomioni on kiinnittynyt seinän yläosassa olevaan kolmeen, ilmeisesti korjauksen jäljiltä vaaleampaan alueeseen. Kaukaa katsottuna alueet näyttävät ikkunaheijastuksilta, ja tätä aluksi hetken ihmettelin, koska lähellä ei noin korkealla ole mitään, mistä heijastus voisi syntyä.
Rakennushankkeissa budjetti voi ylittyä ja materiaalia kulua laskettua enemmän. Olin varautunut tähän leipomalla pari ylimääräistä elementtiä varalle. Lisäpalalla olikin käyttöä, kun toisen päädyn ja katon väliin jäi ammottava aukko. Veistin palan sopivan muotoiseksi, ja hyvä tuli.
Nolla tapaturmaa -periaatekaan ei tässä hankkeessa toteutunut, sillä kuuma sokeri poltti rakentajan sormeen ikävän rakkulan!
Lopuksi: On meillä perinteisempääkin piparkakkutyyliä.
Hauskaa joulua!
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Tänäkin vuonna Helsingin työväenopistolla järjestettiin kaksi valokuvauskurssia, joilla perehdyttiin lähiömaisemaan. Paitsi valokuvaamalla, aihetta tarkastellaan myös keskustelujen ja tutustuen aiheeseen muun muassa lähiörakentamisen historian kautta. Syksyn kurssi järjestettiin Meri-Rastilassa.
Niin 1990-lukulaista!
Lähiö määritellään joissain lähteissä käsittämään alueita 1950-luvulta 1980-luvulle, ja itsekin helposti miellän varsinaisen lähiöaikakauden päättyvän 1980-luvulle. Kyse on toisaalta rakentamisen volyymin laskusta, muta toisaalta ehkä mielikuvista; lähiön ajatellaan näyttävän stereotyyppisesti 1970-luvun ruutuelementtitaloita, kun 1980-luvun aikana alettiin sekä kaavoituksessa että julkisivuratkaisuissa suosia monimuotoisempaa tyyliä.
Virallista määritelmää lähiölle ei kuitenkaan ole. On mielenkiintoista pohtia sanojen merkityksiä ja mitä erilaisilla nimityksillä halutaan kertoa. Uusista alueista puhutaan mieluummin esimerkiksi kaupunginosina ja asuinalueina, vaikka monin tavoin ne ovat hyvin samankaltaisia kuin perinteiset lähiöt – tosin tiiviimpiä usein,
Yksi tunnusomainen piirre vanhemmille lähiöille on piha-alueen luonnontilainen kallio. Uudemmilla alueilla näitä ei enää juuri ole.
Meri-Rastilaa tullaan vahvasti uudistamaan lähivuosina. Esimerkiksi Helsingin kaupungin vuokra-asuntojen kortteli osoitteessa Meri-Rastilantie 19 aiotaan purkaa.
Toisessa purettavaksi suunitellussa korttelissa sammakko toivottaa tervetuloa riikinkukon seuratessa sivummalla.
Kevään kurssi olikin jännittävä tapaus, sillä se järjestettiin etänä. Kokonaisuus toimi yllättävän hyvin, vaikka yhteiset keskustelut jäivätkin netin varaan. Livekurssien yhdessä tekeminen kahvitaukoineen tarjoaa eri tavalla mahdollisuuden tutustumiseen ja ajatusten vaihtoon.
Sekä Meri-Rastilan kuvia että kevään kuvia Maunulasta on nähtävillä Instagramissa Lähiöestetiikkaa-tilillä.
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Kirjoitin pienen katsauksen lähiöön sijoittuvista elokuvista. Halusin tarkastella, millaisia lähiökuvauksia on tehty ja millaisena lähiöelämä niissä näyttäytyy. Olin nähnyt pari elokuvista aikaisemmin, mutta muuten valitsin tunnettuja elokuvia eri vuosikymmeniltä ilman juurikaan ennakotietoja. Yllättävän samankaltaisia asetelmia löytyi tästä kuuden elokuvan kattauksesta.
Esteettiseltä kannalta katsottuna elokuvat tarjosivat välillä nautittavan jylhää maisemaa ja tehokkaita rajauksia ruutuelementtipintoihin.
Valokuvaaja Simo Rista on kuollut 87-vuotiaana. Rista tunnetaan erityisesti helsinkiläisen kaupunkimaiseman kuvistaan ja arkkitehtuurivalokuvistaan. Ristan kuvia on laaja kokoelma Helsingin kaupunginmuseon arkistossa, ja niitä voi katsella museoiden ja arkistojen yhteisessä Finna.fi-palvelussa. Useimpia kuvia saa myös käyttää tekijänoikeussääntöjen mukaisesti. Itse olen käyttänyt Simo ja Eeva Ristan kuvia esimerkiksi Roihuvuoresta kertovassa blogijutussa.
Keräsin tähän muutamia kuvia arkistosta, mutta valinta tuhansista kuvista ei ollut helppo. Olisin voinut keskittyä esimerkiksi kaupungin muutokseen, tunnelmallisiin henkilökuviin tai oivaltaviin tilanteisiin. Henkilökohtaisesti minua miellyttävät kuitenkin ehkä eniten hiukan arvoitukselliset näkymät, joissa pääosaan nousee hetken tunnelma.
Näkymä keväisessä räntäsateessa Runeberginkadulta Eteläisen Hesperiankadun (Hesperian esplanadin) kulmasta pohjoiseen, Töölöntorin suuntaan. Simo Rista / Finna.fi.
Hämeentie tai Kolmas linja. Lapsia Kalliossa porttikäytävässä, jossa Oy Fredr. Wagner Ab:n liike. Pihalla Romutarvike Oy:n ovi. Simo Rista / Finna.fi.
Meritullinkatu. Lokki seisomassa katulampun päällä Meritullinkadun ja Liisankadun kulmassa. Simo Rista / Finna.fi.
Monissa kuvissa nähdään kadonneita maisemia puolen vuosisadan takaa…
Huussi laiturin nokassa Hernesaarenrannassa. Syksy 1970. Simo Rista / Finna.fi.
…ja nykyisiä maisemia vasta rakenteilla.
Rakenteilla olevaa Itä-Pasilaa. Näkymä Ratamestarinkadulta pohjoisen suuntaan. Keskellä Resiinankujan silta. Simo Rista / Finna.fi.
Toisaalta kuvat todistavat myös, että jotkut asiat ovat pysyneet ennallaan.
Asumista käsittelevä näyttely Habitare 70 -messuilla Messuhallissa (Töölön kisahallissa.) Simo Rista / Finna.fi
Olen odottanut Turun lähiöt -kirjan ilmestymistä ja tällä viikolla sen viimein sain käsiini. Petri Aalto ja Mikko Laaksonen ovat tehneet työtä vuosien ajan ja työn tuloksena syntyi laaja tietopaketti aluerakentamisesta Turun seudulla aikavälillä 1950-1985. Kirjan on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Sammakko, jolta sain kirjan arvioitavaksi.
Hienoa, että lähiöitä käsitellään nimenomaan arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun näkökulmasta, joka on pitkään jäänyt ongelmalähtöisen ja leimaavan kirjoittelun varjoon. Lähiöiden suunnittelua ohjasi alunperin nimenomaan tarve rakentaa laadukasta ja onnellisuutta tuottavaa ympäristöä, ja monin paikoin tämä myös toteutui.
Vaikka kirja keskittyy Turkuun ja sen naapurikuntiin, on mukana paljon asiaa myös yleisesti lähiörakentamisen taustoista ja kehityksestä sekä laajemminkin kaupunkien rakentamisesta. Kirja esittelee myös kerrostalojen suunnittelua ja tyypillisiä pohjakaavioita.
Lähiöalueet on esitelty varsin kattavasti; kaikki aikakauden kerrostalovaltaiset asuinalueet käsitellään. Käsittelytavoissa painopisteet hieman vaihtelevat, mutta kaikkien alueiden kohdalla on katsaus historiaan ja yhteenveto alueen kerrostaloyhtiöistä. Esimerkiksi Runosmäen kohdalla kaavoituksesta on laajempi esitys.
Minua miellyttää suuresti kirjan monipuolinen kuvitus. Uusien kuvien rinnalla on arkistokuvia sekä kuvia suunnitelmista ja pienoismalleista. Erityisen kiinnostavia ovat alueiden markkinointia varten painetut esitteet, joissa hehkutetaan esimerkiksi ”Nättinummi on tosi maisemaa asuttavaksi” tai ”Muuttakaa Ilpoisiin – maalle kaupunkiin”.
Ps. Laaksonen on ollut viime aikoina tuottelias ja häneltä ilmestyi juuri viime vuoden lopulla myös tyylikäs kirja turkulaisesta arkkitehdista Pekka Pitkäsestä. Pitkänenkin on suunnitellut kokonaisuuksia Turun lähiöihin, mutta hänen tuotantoaan on runsaasti myös muualla Turussa ja muuallakin Suomessa. Hyllystäni löytyy myös Laaksosen vuonna 2017 ilmestynyt kirja Arjen rakentamista Turussa – arkkitehtuuria 1940- ja 1950-luvuilta ja 2013 julkaistu Juri Nummelinin kanssa tehty yli 600 kohdetta esittelevä Turun seudun arkkitehtuuriopas.
Helsingin työväenopistolla järjestettiin syksyllä 2020 edelliseltä vuodelta tutut valokuvauskurssit lähiömaisemassa. Tällä kertaa valokuvattiin Malmilla ja Itäkeskuksessa, joissa molemmissa on työväenopiston toimipiste.
Pandemia rajoitti kurssien osallistujamäärän puoleen ja keväälle suunniteltu kurssi peruuntui kokonaan. Menetystä hieman kompensoi se, että kursseja oli syksyllä kaksi ja ne olivat peräti kolmipäiväisiä aikaisempien viikonlopun mittaisten kurssien sijaan. Siispä myös kurssin sisältö oli aikaisempaa monipuolisempi niin lähiöteeman käsittelyn kuin valokuvaamisenkin osalta. Kurssien lähtökohtana on kuvaamisen ohella myös pohtia kuvausympäristöä ja tarjota siitä kurssilaisille taustatietona erilaisia näkökulmia. Siispä esittelin kurssilla teemoja muun muassa arkkitehtuurista ja lähiöön sijoittuvista elokuvista.
Valokuvallista ilmaisua opetti taas valokuvataiteilija Vilma Pimenoff. Kuvia ehdittiin nyt työstää enemmän kuin aikaisemmilla kursseilla, ja viimeisen päivän ohjelmassa olikin nyt rakentaa kuvista tarinaa tai tunnelmaa välittävä sarja. Tässä käytettiin yksinkertaisesti paperille tulostettuja kuvia. Kuvat leikattiin irti, jotta voitiin kokeilla erilaisia mahdollisuuksia – ja niitähän riitti.
Paperi ja sakset – rentouttavaa puuhaa!
Valokuvaaminen on hauskaa itsessään, mutta näillä kursseilla on aina varattu runsaasti aika myös kuvista keskusteluun. Kurssien paras anti on ensinnäkin nähdä erilaisten kuvaajien otoksia, mutta myös kuulla, millaisia ajatuksia kuvat herättävät katsojissa. Keskusteluissa kuvista löytyy yllättävän monipuolisia ulottuvuuksia!
Ps. Olen koonnut kaikkien lähiömaisemakurssien kuvia Instagramiin tilille Lähiöestetiikkaa @lahioestetiikkaa
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Piparitalot 2020 kertovat omakohtaisen vuoden teeman: putkiremontti x2.
Molemmat ovat onnellisesti takana. Rintamamiestalon pikarempasta kerroinkin jo erillisessä julkaisussa. Isompi remontti kesti koko yhtiössä vuoden verran ja omassakin asunnossani kylpyhuoneremontteineen, koronaviivästyksineen ja viimeistelytöineen pari kuukautta. Lopputarkastukset tehtiin sopivasti joulua edeltävällä viikolla. Olipahan vuosi.
Myös eri rakennusten välisiä linjoja uusittiin, ja piha oli kesällä hetken aikaa myllätty. Kuvaan kuuluu tietenkin työmaaparakit ja pihalle sijoitetut kylpyhuonekalusteet.
Elämä on yhtä putkiremonttia. Siltä on tuntunut tänä poikkeuksellisena keväänä, kun kaikki muu on ollut pysähdyksissä, mutta taloyhtiön putkiremontti etenee suunnitelmien mukaan saavuttaen pian omankin asuntoni linjan. Eikä siinä vielä kaikki! Nimittäin perintönä saamani rintamamiestalonkin putkisto oli uusimisen tarpeessa, ja se oli järkevää tehdä nyt asukkaiden vaihtuessa. Ainoa vaan, että asia putkahti mieleen vasta, kun vuokrasopimus oli jo tehty ja muutto sovittu jo muutaman viikon päähän.
Omakotitalon vesijohtojen uusiminen on onneksi huomattavasti yksinkertaisempaa kuin sadan asunnon taloyhtiössä, jossa projektia suunniteltiin vuosia. Itse työ vei vaan kolmisen päivää, eikä vesikatkoa ollut kuin yhtenä päivänä. Vesijohtojen uusimisen lisäksi viemäriputkien kunto tarkastettiin kuvaamalla ja todettiin toimivaksi.
Vanha varaaja oli sijoitettu keittiöön. Uudelle oli onneksi tilaa kellarissa vesimittarin vieressä.
Lämmin vesi oli poissa hieman pidempään, koska samalla vesivaraajan sähkötöiden asennusta ei saatu aivan samalle päivälle. Vanha vesivaraaja oli jo iäkäs ja onnettoman pieni kokonaisen perheen tarpeisiin. Vanha varaaja oli myös asennettu hieman arveluttavalla tavalla keittiöön, ja uusi saatiin sovitettua järkevämmin kellariin, josta mahdolliset vuodot eivät pääse aiheuttamaan suurempia vaurioita.
LVI-järjestelmän lisäksi vanhassa talossa kannattaa tarkastaa muutkin tavallisimmat kosteuteen liittyvät vaaranpaikat:
Katto
Kellari
Vesieristykset
Kunnossa oleva vesikatto säästää monelta murheelta. Ullakkotiloissa vuodot voi havaita, ennen kuin ne ehtivät pidemmälle. Epämääräiset läikät sisäkatossa kielivät vuodoista, mutta ne voivat olla myös vanhojen, jo korjattujen vahinkojen jälkiä.
2. Kellaritiloihin kulkeutuu maaperän kosteutta, jos seiniä ei ole tehokkaasti eristetty. Olennaista on huolehtia, että kosteus kulkeutuu myös pois lattiakaivon tai -kanavan kautta. Kellarissa tulisi olla tuuletusluukkuja, jotka voi avata kesäkaudeksi.
3. Kosteissa tiloissa ja vesialtaiden läheisyydessä on tarkistettava, että vedellä ei ole kulkureittiä esimerkiksi allaskaapin alle tai seinärakenteisiin, joissa vesi voi jäädä muhimaan. Vettä eristävien pintojen tulee olla ehjät ja silikonieristeet on uusittava tarpeen mukaan.
Hieman lisätyötä ilmeni vielä yläkertaan sijoitetun suihkutilan osalta, koska muovimatto oli rikki. Omatekoisen paikan ja vähäisen käytön vuoksi vesivahinkoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Pinnat uusitaan ja samalla tila siistiytyy.
Muutaman viikon työ tuo lisää asumismukavuutta vuosiksi eteenpäin. Seuraavana kunnostuskohteena on luultavasti julkisivu…
Kuvat: Päivi Leinonen, jos muuta ei mainita | Photos: Päivi Leinonen, if not mentioned
Talotarinat 